Tero Väärän mamba

Naapuribaarin pöydästä näkee kuinka Juice Leskinen seurueineen ajaa tummalla Mercedeksellä Humalistonkadun Klubin eteen. Jonoa ovelle on alkuillasta kymmeniä metrejä ja sen keski-ikä huitelee lähempänä neljääkymmentä. Juice astuu ulos takapenkiltä ja nojaa kävelykeppiin. Matti-Esko Hytönen on muutamaa viikkoa aiemmin kirjoittanut Ilta- Sanomissa ilkeästi. Levyraadissa on julkistettu Alatalon kanssa yhteistyössä tehty nokkela ja ironinen ehtoopuolen ralli.

Viereisestä pöydästä ryntää pihalle kaksi nousuhumalaista nuorukaista. Juice ei anna nimikirjoituksia, tasapaino riippuu oikeasta kädestä. Pojat heittävät lainatun kynän porttikongiin ja palaavat pöytään.
– Se sanos, ettei vois vähempää kiinnostaa.

[Photo]Keikalle mennessä pitää tarkistaa Mercedeksen takapenkin pullosaldo. Vain puoliksi juotu viinipullo ja satunnainen kalja. Konserttiin tulee parisensataa ihmistä, vaikka baari vetäisi toisen mokoman. Vatsakas Juice kapuaa lavalle kitaristin, herra Kankaanpään kanssa ja yleisö pidättelee henkeään. Kaksi akustista kitaraa, kaksi miestä. Soittaako se hitteja? Jaksaako se soittaa?

– On ollut viime aikoina kiireitä, niin että välillä on alkanut oikein harmittaa. Mutta keikka Turussa ei kyllä vituta yhtään, Juice sanoo.

Ensimmäinen biisi on Luonas kai olla saan. Tulee väkisin mieleen rippileirinuotio ja pappi, joka sittemmin soitteli kännissä Maijan äidille ahdistustaan. Juicen kitaransoitto kuulostaa ala-arvoiselta ja ääni tukkoiselta. Silti siinä hetkessä mikään ei voi kuulostaa paremmalta. Jos tempun tekisi kuka tahansa muu trubaduuri tai nuorisopappi, sitä ei kestäisi hetkeäkään. Kun on ollut tarpeeksi suuri, saa olla luvan kanssa pieni. Sitten ne tulevat. Viidestoista yö ja Syksyn sävel.

Kappaleita vihaa jo valmiiksi, mutta kun Juice pistää tupakaksi ja säestää itse juurikaan laulamatta turkulaista sekakuoroa, on tunnelma oudon harras. Siihen riittää vain yksi keski-ikäinen alapäävitseilleen naurava kalju tamperelaismies.

Niin vain sivuttiin jotain suomirockin ydintä Humalistonkadulla keskellä arkista iltaa. Ja muuten, jos on naisongelmia, kokeilkaa seuraavaa runoa.

Ei mulle enää maistu viini sun
ja aina kun nään sinut, kiusaannun.
Et koskaan voi sä olla nainen mun.
Mene kotiin.

Jokin on mahdollisesti pielessä, kun televisiossa mainostetaan mietoja alkoholijuomia enemmän kuin mitään muuta tuotetta. Lonkeroa pienessä sievässä, siiderillä hyvät nousuhumalat, Baileysia, Camparia, Koffia. Vielä pari pulloa hyvää viiniä ja jälkiruuaksi Riitta Väisäsen mainostamaa lakkalikööriä.

Jotain on mahdollisesti pielessä, kun Hansan vaatemyyjä kehottaa nuorta naisasiakastaan ottamaan krapulaan ison lasin punaviiniä. "Ei niistä pillereistä ole mitään hyötyä."

Jotain on mahdollisesti pielessä, kun ihmiset eivät mene kahville, vaan kaljalle.

Jotain on mahdollisesti pielessä, kun kirjailija-lääkäri Juhani Seppäsen päiväkirjamainen teos Selvästi juovuksissa sai käsittämättömän julkisuuden.

Jotain on mahdollisesti pielessä, kun televisiomainoksessa krapulainen pariskunta parantelee pöhöttynyttä olemustaan. Nainen kurkkunaamiolla ja mies tarkoitusta varten suunnitellulla kasvorasvalla.



Jotain on mahdollisesti pielessä, kun Turun keskustassa baari mainostaa "aamiaista", joka on keskioluttuoppi parilla eurolla. Sisällä istuu hiljaisia miehiä omissa pöydissään.

Jotain on pielessä, kun suomalaisten naisten tilastoitu väkivaltaisuus on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa.

Jokin on mahdollisesti pielessä, kun Hämeenkatua on ihan luonnollista kulkea pienessä topissa mäyräkoira kainalossa.

Jotain on mahdollisesti pielessä, kun vuosista 2001–2003 miesten alkoholikuolleisuus kasvoi kahtena seuraavana vuonna yli 15 ja naisten yli 30 prosenttia.

Jotain on mahdollisesti pielessä, kun suomalaisen vuonna 1994 ostama "sixpack" on tänä vuonna siinä yhdeksän pullon tietämillä.

Ja mitä tähän kaikkeen sanoi filosofi Eubolos noin 375 vuotta ennen ajanlaskumme alkua?

”Kohtuuden ystäville sekoitan kolme maljaa: ensin tyhjennetään malja terveydelle, sitten toinen rakkaudelle ja nautinnolle ja kolmas rauhalliselle unelle. Kun tämä malja on juotu, viisaat vieraat lähtevät kotiin. Neljättä emme enää halua, se on väkivallan malja; viides tuo mellakoinnin, kuudes irstailun, seitsemäs mustan silmän, kahdeksas poliisin, yhdeksäs pahoinvoinnin ja kymmenes raivon ja esineiden rikkomisen."

Ei auta. Mustekala valuu pitkin olohuoneen lattiaa, lähestyy pientä cockerspanielia ja sieppaa sen lonkeroihinsa. Koko mustavalkoinen mytty päätyy sängyn alle. Taistelu tuntuu selässä, kun peto raatelee ulisevaa koiraa. Pitkän kamppailun jälkeen kuuluu vain maiskutusta, kun mustekala tunkee lonkeroilla kitaansa viimeistä hännäntupsua.

On aamu, yössä on kohdannut kaikenlaisia otuksia, ei varsinaisesti liskoja. Keittiönpöydällä on tanssinut vaaksanmittainen apina, joka on opetettu toistamaan ruotsalaisia bändin nimiä. Kun vuorossa on Abba, apina innostuu pärisyttämään etusormellaan huuliaan ja jää ikuisuuden mittaiseksi ajaksi toistamaan oppimaansa: Abba, Abba, Abba.



Sitten on matkattu villisikaporsaan perässä pitkin pimeää Sherwoodin metsää. Päädytty vanhan sammalkattoisen metsästysmajan luokse, jonka uumenissa on supisuomalainen sauna. Pieni porsas on juossut tietenkin kiukaan taakse ja käristynyt kuoliaaksi. Lauteilla istui kolmionmallisessa muodostelmassa kolme chi-hua-huaa, jotka katsoivat syyttävän näköisenä, hievahtamatta paikoiltaan.

Näistä selvittyään on joutunut paternoster-tekniikalla toimivaan umpihissiin, joka ei halua avata oviaan yhdeksännessätoista kerroksessa, vaan pyörii tunnin verran radallaan. Ja saman kerroksen hienossa maisemaravintolassa ei olisi mitään vikaa, ellei sen ikkunoista näkisi kaukaa lähestyvää tutunnäköistä hyökyaaltoa. Juuri ennen sängystä tippumista on paiskautunut sortuvan hotellin ikkunalasien läpi ja luvannut sovittaa jokaisen syntinsä, kunhan vain saisi elää.

Ja ihan vaan vinkkinä, jos viikonloppu menee pitkäksi: voitele sängynjalat margariinilla, niin nämä alaan perehtymättömille melko harmittomilta vaikuttavat veijarit kellahtavat selälleen kömpiessään viereesi.

Tällä vuosikymmenellä autojen piti jo lentää, mutta enpä arvannut aikanaan, että suomalaisen median yhden aamupäivän pääotsikot ovat vuonna 2009 seuraavanlaisia:

Lindsay Lohana nakuna, ainakin melkein - katso!

Jyrki69:n tyttöystävä osallistuu Miamissa bikinikisoihin

Ohhoh, poptähti kaatui naamalleen punaisella matolla - katso kuvat

Huh huh, mikä rintamus, Megan Fox - katso kuvat

Rihannasta kotiseksivideo? Katso ennakkopätkä!

BEP-Fergie riisui paitansa - katso kuvat

Jonne Aaron alusvaatekuvista: Kurkkua tarvittaisiin!

BB-Niko suuseksi-kohusta: “Rauha maassa, mä**it sohvassa”

Kaurismäen elokuvassa Laitakaupungin valot Koistinen rakastuu ja Mirja tuntee häntä kohtaa vain hivenen sääliä. Koistinen ajattelee pistää oman vartiointiliikkeen pystyyn ja marssii pankkiin ammattikoulun todistus kourassaan. Pankinjohtaja kysyy pitääkö tämä itseään humoristina. Keppikerjäläinen tuhlaa omaa ja pankin aikaa. Koistinen ohjataan ulos varmuuden vuoksi rahalaitoksen sivuovesta.

Kuukausi sitten ajattelin huvikseni kysyä pankista kuinka paljon irtoaisi. Parta ajamatta, vähän liiankin rennolla asenteella istun konttorissa, jonka asiakas olen ollut vuodesta 1977. Virkailija, ikäiseni nuori nainen laskeskelee minkälainen summa voisi tulla kyseeseen. Haluan tietää maksimin, kuinka tyhjätaskun käy kolmen vuosikymmenen pankkisuhteen päätteeksi. Kaverit kun ottavat Helsingissä tähtitieteellisiä lainoja.

Kestää hetken, kysellään armeijat ja työsuhteet. Pian koneen ääreen hilautuu vähän vanhempi rouvashenkilö viereisestä looshista. Katse arvioi asiakasta ja tietokoneen ruutua. Koistisen tavoin minulla ei kuitenkaan ole välttävää ylioppilastodistusta mukana.

Viimein ehkä hieman liian nuorekkaasti asiaan suhtautunut virkailija sanoo, ettei onnistu. Ilman takaajia pitäisi olla kohtalainen pinkka 500 euron seteleitä vakuutena. Provosoin jutuillani tilannetta. En tiedä vielä, että saan seuraavalla viikolla kahdelta kilpailijalta tarjouksen vanhasta miljoonasta ilman takaajia. Millään laskutavalla emme pääse oikein mihinkään tulokseen.

Kiitän virkailijaa ajasta ja sanon lähteväni harjoittelemaan säästämistä. Sitten lipsahtaa. Ovelle nimittäin kuuluu vielä huikkaus,
- Ainahan voit kokeilla lottoa.

Jatketaan tätä lyhyiden ja mukanokkelien kirjoitusten sarjaa. En muista kuka tämän kertoi, mutta Leningrad Cowboys päätti selvittää Silu Seppälän johdolla, mihin avaruus päättyy. No, avaruuden peräseinä löytyi ja Seppälä porasi siihen reiän. Jokainen bändin jäsen katsoi siitä vuoronperään, eikä siellä näkynyt yhtään mitään.

Elämä ei ole kahvikuppi - vaan kahvia.

Näin tänään ensimmäistä kertaa asiakkaan astuvan sisään thai-hieromapaikan ovesta sisään. Mikä juhlallinen hetki. Toivottavasti sen lippalakkipäisen it-nörtin nivuset, ei kun siis selkä oli tosi kipeä.

Naapurin Sointu-mummo tuli aamulla rollaattorilla vastaan. Valitteli, että on pirun väsynyt. Oli katsonut aamuun asti snookeria. Soinnulla on tapana juoda konjakkipullo aina kerralla. Sen jälkeen kuulemma laulattaa. Hän sanoi kerran, että kyllä niitä kavereita on hänelläkiin riittänyt. Vaikka vanhaksipiiaksi on jääty.

"On se hame heilunut minunkin vaatepuulla vielä aamulla töihin lähtiessä..."

Luin eilen muutaman sivun Saarikoskea. Hänellä oli kissa nimeltä Brigitte Bardot. Kaunotar ei kuulemma avannut koipiaan Penalle tämän vieraillessa Pariisissa. Kissa teki sen aina. Mutta Saarikosken arjentäyttöproosaa nerokkaampi ajatus löytyi Aamulehdestä. Viisivuotiaalta tytöltä kysyttiin mistä tietää tulleensa huijatuksi.
– Ei mistään. Mutta se sattuu, kun joku puree.

Erään keskitasoa huonomman kiinalaisen ravintolan vessan seinään oli kirjoitettu kannanotto lyijykynällä.

"Mikäli seiniin kirjoittelu ei lopu, seinät poistetaan."

Satuin lukemaan jostain, että Yhdysvaltojen ulkomaanvelka hipoo 15 triljoonaa dollaria. Lainataakka kasvoi vielä 5 000 miljardilla, kun maa otti haltuunsa suurimmat asuntorahoituslaitokset. Eli velkaa alkaa olla yli 20 000 miljardia (20 triljoonaa) dollaria. Havainnollistetaanpa näitä lukuja. Tässä alla on satanen.





Sikäläinen kymppitonnikin on jo aikamoinen näky.




Jatketaan. Tässä on kuution verran satasia. Sellaiset 100 miljoonaa.





Miljardi herättää jo kunnioitusta.





Kun oli puhe Obaman mainitsemasta 14 triljoonan velkataakasta. Tässä on malliksi yksi triljoona. Klikkaa kuvaa.

Olen aina halunnut papiksi. En ehkä siksi, että voisin luovuttaa syntini, murheeni, itseni ja päätäntävallan Jeesukselle. Olisi vain mielenkiintoista pitää saarnoja. Tietenkään kolmekymppisen karisma ei vielä riitä, mutta luulisin olevani parhaimmillani jossain viidenkymmenen tietämissä. Silloin sanoissa olisi jo pontta.

Muutoinkin pidän papin ammatin ristiriidasta. Siinä on jotain samaa kuin kaalimaanvartijapukissa. Keskittyisin saarnoissa ihmisten syyllistämiseen ja ikiaikaiseen elosteluun: seksiin, viinaan, ahneuteen ja viihteeseen. Ja kaikkiin yleviin ja hienoihin myötäelämisentaitoihin, joista ei itse hahmota edes alkeita.

Aloittaisin saarnastuolissa joka sunnuntai etusormi pystyssä aina samalla lauseella. "Ihminen...ihminen on sitä, millä hän itsensä täyttää." Sitten syvän hiljaisuuden vallitessa antaisin katseen kiertää seurakuntalaisten keskuudessa. En käyttäisi sellaista aaltoilevan haukotuttavaa puheenpartta, jossa jokaista sanoja keinutetaan kuin jossain runonlausuntailtamissa. Antaisin jokaisen aiheen sivaltaa.

Krapulapäivinä pahoittelisin: "Herra ei ole antanut minulle tänään aihetta saarnaan."

Esimerkkejä itsensä saastuttamisesta olisivat ylenpalttinen kritisointi (ilman sitä ei tosin voi kirjoittaa raflaavia pakinoita), etukortit, light-metvursti, internet, sorrettujen lasten tekemät halvat vaatteet ja huonekalut, larppaaminen, turkulaiset ketjuravintolat, Bon Jovin kuuntelu, shoppaaminen, makea päärynäsiideri, suklaa, Salatut Elämät ja Raija Oranen.

Ja järjestelmää kehottaisin syyttämään aina. Järjestelmähän on ylipäänsä niin mainio keksintö. Se on suunnaton, epämääräinen hahmo, esimies, joka aina on vetämässä mattoa alaisen jalkojen alta. Sitä voi aina syyttää, kun oma napa on liian kaukana. Hampaan kiskaiseminen irti on nykyajassa tehty niin vaikeaksi. Kukaan ei puhu kiittämättömästä työntekijästä, joka ansaitsisi kaiken kitinän päälle potkut. On vain paha järjestelmä. Juuri niin paha kuin sen on itse itselleen luonut.

Olen tavannut elämäni aikana paljon ihmisiä, joilla on jokseenkin kitkerä suhde opettajiin. Joko onnellisuuspillereitä ahmiviin kasvatustieteilijäpikkutyttöihin tai kouluaikojen sadistiopettajiin. En tiedä onko alan ammatin edustajissa keskimääräistä epätasapainoisempia henkilöitä. Vai tuottaako kouluympäristö itsessään kaikkivoipia multipedagogeja, joiden minäkuva vääristyy, kun kukaan ei ole käskemässä? Ihmisiä, jotka ovat ajautuneet, huuhtoutuneet koulun ovelle - huivi kaulassa.

Muistan elävästi kuinka yläasteen englanninopettaja haukkui minut luokan edessä ylimieliseksi paskiaiseksi. Mikä kyllä olikin totta, vaikka solidaariset koulutuoverini olivat seuraavan tunnin alun viittauslakossa. Ylipäänsä kuohahduksen jälkeen mietin mistä oikein oli kysymys. Tuo opettaja katseli usein haaveissaan luokan ikkunasta koulun pihamaalle ja halusi taatusti olla jossain ihan muualla kuin paimentamassa jotain pahaista teinipoikaa. No, kerrankos kaksi ikäkriisiä törmää.

Ehkä koulun tehtävä jossain mielessä on opettajien hahmoissa kertoa minkälaisia aikuisia tässä maailmassa saattaa kohdata. Enemmän sitä oppii viinanhajuiselta opettajalta, laitokseen lähetetyltä opettajalta, seniililtä papin vaimolta, pikkuhitleriltä tai siitäkin rouvasta, joka laulatti pelkkiä Siionin virsiä vuoden ajan ilman säestystä. Äänirauta kolahti vain opettajanpöytään.

Tähän on pakko lisätä erään suosikkiluokanvalvojani kommentti, ettei parisuhde yksioikoisesti, aina ja välttämättä ole ohi, jos toinen vetää kertaalleen toista lättyyn. Se oli rohkeasti sanottu 16-vuotiaille, jotka luulevat, että hammastahnatuubin puristamisesta riitely on suhteen loppu, vaikka yleensä kyse on vasta alkutahdeista.


Pahinta mitä opettaja voi saada aikaan on nitistäminen ja mielihalujen tappaminen. Ne ovat asioita, jotka suurimmalla osalla eivät sitten koskaan enää herää eloon. Toisaalta sellaista kohtelua vastaan taisteleminen synnyttää lahjakkuuksia.

On järjetöntä katkeroitua, jos taidot eivät riitä. Niin sanoin joku jossain. Tai siis Pedro Hietanen Töölöntorin kupeessa joitain vuosia sitten. Mikäs sen kahvilan nimi olikaan. Syötiin kroisantit ja tenttasin perusjuttuja juures-asiantuntija Jortti Petunista ja lisääntymisasiantuntija Möd Knüllerista. Pedrohan oli myös kertomassa Ruisrockin kultaisina vuosina puujalkavitsejä päälavalla. Kurt Cobain oli ollut backstagella ihan sellainen mukavan oloinen, vaikka snadisti pöllyssä koko ajan. Ja Courtney oli sitten hoitanut sen show-puolen.

Ai niin. Ja jos ne taidot sitten riittävät, ja ihmiset pitävät, niin sekös on hienoa.

Olin säästänyt joskus 1990-luvun lopulla kokonaiset 2300 markkaa. Vietin jonkinlaista välivuotta duunista ja suoritin asevelvollisuutta eräässä taideoppilaitoksessa. Päivärahat olivat sitä luokkaa, että niillä ei edes edes Marlboro-askia ostettu. Kun vielä esimieheni Katja eväsi minulta 400 metriä liian lyhyen työmatkan takia bussikortin kesken talven, oli fillarille tarvetta.

Tuumasta toimeen. Soitin erään miestenlehden toimitukseen ja sanoin, että voisin kirjoittaa novelleja korvausta vastaan. Vaikka omaelämäkerrallisen, jos niikseen. Kirjoitin kolme liuskaa mielestäni hyvin ansiokasta tekstiä ja lähetin ne ruskeassa kirjekuoressa toimitukseen. Palaute oli seuraavalla viikolla tyly: liian taiteellista. Heitin liuskat roskiin ja madalsin rimaa.

"Oli elokuun helteinen alkuilta, kun Helinä istui parvekkeellaan avonaisessa paidassa ja siemaili viileää valkoviiniä...".

No nyt. Toimituspäällikkö, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut soitti. Siihen aikaan käytin vielä veivattavaa bakeliittipuhelinta, jonka tyyppiominaisuus oli vaieta kesken puhelun. Sen verran kuulin, että kahdesta kirjoittamastani novellista toinen oli niinkin hyvä, että lehti halusi ilmoittaa sen edelleen Erotiikka-Finlandia -kilpailuun. Olin siis Finlandia-ehdokas!

Muutamaa viikkoa myöhemmin postilaatikosta löytyi finalistien kirjoituksista koottu pokkari. Sijoituin kymmenen kärkeen. Voittajatekstin otsikko oli "Verenkarvainen kuu". Lahjoitin novellikokoelman The Crash-yhtyeen Teemu Brunilalle ja lähdin ostamaan palkintorahoilla pyörää, joka pöllittiin eilen.

Sattuipa kerran niin, että erään ystäväni isoisä kuoli. Mies oli tullut tunnetuksi jonkinlaisena meediona ja ennen kuolemaansa luvannut palata maan päälle. Hautajaisten jälkeen ystäväni perhe ajoi kuplavolkkarilla rauhoittumaan mökille Turun saaristoon.

Illansuussa oveen koputettiin. Perheen isä avasi oven, mutta sen takana ei ollut ketään. Sama toistui muutamaan kertaan, kunnes joku huomasi kuplavolkkarin kadonneen pihasta. Hetken etsiskelyn jälkeen se löytyi rannasta, paikasta, johon sen kaikkien fysiikan lakien mukaan olisi pitänyt pudota viitisen metriä. Autossa ei ollut naarmuakaan.

Seuraavalla viikolla kupla nostettiin nosturiautolla takaisin pihalle. Eikä ole äijästä sen koommin kuultu.

Olen jonottanut Riki Sorsan kanssa nakkikioskijonossa.

Olen ajanut Martti Ahtisaaren poliisisaattuessa.

Martti Suosalo on sanonut minulle olevansa tyhjätasku, vaikka hänen tulonsa olivat yli 140 000 euroa.

Olen keskustellut Matti Nykäsen kanssa, kun tämän kaulaan on ripustettu kaikki olympiamitalit.

Olen juonut kahvit Elviksen entisen henkivartijan kanssa, joka oli samassa Hiltonin hotellihuoneessa Presleyn ampuessa televisiota.

Olen väitellyt Aarne Tannisen kanssa siitä onko hän legenda vai ei.

Minulla on Hannu Karpon puhelinnumero.

"Hyvän illallisen jälkeen sietää mitä vaan, jopa sukulaisiaan."

Taiteilija Damien Hirst ei välttämättä soita heti kelloa, mutta hänen timantein päälystetty kallo varmaan jo soittaa. Ja jos ei soita, kyse on herrasta, joka pistää seepran akvaarioon ja täyttää luomuksensa formaldehylillä. Ja teos on valmis. Formaldehydiin hän on upottanut myös suu ammollaan hyökkäävän hain ja nuolilla lävistetyn vasikan. Ja nämä vain esimerkkeinä tuotannosta.

Parin vuoden takainen timanttipääkallojulkisuus oli osin myös George Michaelin kahiseva käden ojennus. Mies pohti sangen julkisesti, että hän voisi hyvinkin tarjota 50 miljoonaa puntaa eli yli 74 miljoonaa euroa Hirstin teoksesta For the Love of God. Tosin ilman mitään vetoapuja Damien oli ja on edelleen Britannian rikkain ja tietenkin myös kiisteilyin taiteilija. Hai formaldehydissä kun kuulemma ei ole taidetta.

Mutta ehkäpä olemme päässet juuri kahden kuluneen sanonnan alkulähteille. Siis hiekan myyminen Saharaan ja jäiden myyminen eskimoille. Kyse on siis myymisen taiteesta. Mielikuvan luomisen taiteesta ja koko sekasotkun ristiriidasta. Ja siis sen ristiriidan taiteesta. Ja ylipäänsä siitä, että tiedämme kaikki keitä ovat Anssi Kela ja Juhani Palmu tai Kaj Stenvall. He ovat oivaltaneet, olleet luovia ja saaneet aikaan Suomen mittapuussa ihmeen. Vaikka heidän taiteensa onkin parjattua ja toisinaan yksioikoista huttua. Mittakaava on tietenkin eri, mutta näissä asioissa on jotain sukulaisuutta. Ja kaikki edellä mainitut herrat ovat itseoikeutettuja neroja.

Tämän viikon alkupuolella Damien Hirst on järjestänyt huutokaupan, jossa hän ollut myymässä kaikkiaan 223 työtään. Lontoon Sotheby's –kamarin huutokauppa on poikkeuksellinen, sillä elävät taiteilijat yleensä kauppaavat töitään galleristien kautta. Näillä hetkillä ratkeaa, onko Hirst päässyt tavoitteeseensa ja myynyt töitään 65 miljoonaan punnan edestä, eli yli 80 miljoonaa euron. Asiaa jotenkin havainnollistaa, kun laittaa nollat perään. Siis 80 000 000 euroa. Kimi Räikkönen tienaa vuodessa 20 miljoonaa euroa.

Observerin sunnuntain numerossa olikin mielenkiintoinen juttu. Kriitikko Peter Conradin jutun otsikko on: Täytyy tunnustaa: Olin väärässä Hirstin suhteen. Jutussa Conrad kirjoittaa, ettei Hirst olekaan huijari, joka pönkittää oma egoaan tabloidien sivuilla. Sitten koko analyysi muuttuu taiteeksi itsekseen:

"Hirst on traaginen klovni, joka pilailee kaiken loppumisella, koska kuoleman läheisyys muuntaa elämän vitsiksi. Mikään ei kestä, ei liha, ei luut, ei tiili, eivätkä kranaatinheittimet."

Kaverini osallistui taannoin pokeriturnaukseen, jossa amatöörin tuurilla voitti pyöreät 35 000 euroa. Finaalissa oli ollut vastassa kiukkuinen vajaan metrin mittainen mieshenkilö, joka lukeutui niin sanottuihin show-pelaajiin. Viina piti olla koko ajan pöydässä, vaikka gintonicilla vain kostutettiin huulia. Huutosakistakaan ei ollut apua. Nokkaan tuli ja vielä myöhemmin illalla epävirallisessa 900 euron revanssipelissä yökerhon puolella.

Kun kaverini sitten osti Vehosta auton, myyjän nimi oli Kari Takalo. Siis takalokari.

Ja tämä tarina ei ollut sitten tosi. Tai oli, yli puolet. Ehkä.

Kysyin joskus kaimaltani Tero Vaaralta, että onkos se lauantai-ilta ollut koskaan läheskään samanlainen kuin kyseisessä kappaleessa. Hän ei myöntänyt, mutta kertoi kyllä nauravansa matkalla pankkiin.
- Ei taskulaskimella hei myydä puolta miljoonaa levyä.

Okei, uskotaan, uskotaan. Tuossa kuvassa se sika on taas Miami Beachilla.

Kurssin ei tarvitse olla kuin aavistuksen vinossa, kun se ennen pitkää johtaa täydellisesti harhaan.

Iltapäivälehdet ovat tänä kesänä repineet Arto Paasilinnaa joka suuntaan ja vuoden kirjoituspaussia viettävä kirjailija on jopa poseerannut risteyksessä, jossa aiheutti keskikesällä kolarin. Samalla hän on jatkanut samaa ämmämäistä itkuvirttä siitä, ettei häntä arvosteta Suomessa. Nostetaanpa se kissa heti pöydälle. Tämä johtuu muutamasta kirjallisuuskriitikosta ja joukosta suomalaisia, jotka sattuvat lukemaan kirjoja muulloinkin kuin joulupyhinä.

Kuuntelin taannoin radio-ohjelman, jossa kirjailija Paasilinna esiintyi nöyränä asiakaspalvelijana. Hän vastaili vaatimattomana lukijoiden kysymyksiin ja oli itse kohteliaisuus, vaikka häntä piinattiin noilla maailman kahdella typerimmällä kysymyksellä. Mistä sä saat kaikki noi sun ideat? Kuinka paljon noissa sun romaanihahmoissa on sua itteäs?

Samaan aikaan lehdet repivät otsikoita: Arto Paasilinna öykkäröi prinsessan edessä. Poliisi epäilee Arto Paasilinnaa pahoinpitelystä. Arto Paasilinna ajoi moottoritietä väärään suuntaan. Arto Paasilinna kiistää kapakkatappelun. Arto Paasilinna sopi sotkunsa rahalla.

Vanha mies jaksaa vielä remuta ja rehvastella suhteellisen yksioikoisen ihailijakuntansa edessä. Paasilinnalla on toki ansionsa suomalaisen miehen fantasioiden kirjaajana. Yläasteikäisille pojille en keksi juuri parempaa lukemista. Kukapa ei haluaisi tehdä kuin Kaarlo Vatanen Jäniksen Vuoden alkulehdillä, ryhtyä Jumalaksi tai hiipiä näkymättömänä naisten puolelle uimahallissa. Mutta kuten todettua ihmiselämässä ongelmien määrä on vakio. Paasilinna on kehittänyt sen kärsimästään aliarvostuksesta. Tätä tuskaa eivät helpota edes miljoonaluokan vuositulot.

Voisiko profeetan asemaan itsensä nostanut lapinjätkä vielä vanhoilla päivillään kirjoittaa menestysromaanin "Onneton tunari", jossa fiktiivinen kirjailija itkeskelee huonoja kritiikkejä. Sama omaan egoonsa sotkeutunut hahmo antaisi lehdille lausuntoja, joissa "ärsytettynä kyllä tirvaisen". Kenties jäniksen muotoinen itsemurha-ajatuksiin taipuvainen saamea puhuva humanoidi sieppaisi kirjailijan lopulta toiselle planeetalle, mikä saisi Ranskassa aikaan maansurun.

Joo. Sellainen vähän persjalkainen nainen astui tila-autosta ja alkoi lompsia rautakauppaan rantasandaaleissa. Se otti kymmenen askelta ja katsoi varpaitaan.

Voi ei crocsit unohtu! No, voin mä tulla näissäkin.

Sen vieressä oli beigeissa kesähousuissa hissukkamies, joka varmaan lentäis 500 metriä, jos sille antais luunapin.

Olen kirjoittanut vuosikymmenen turkulaisiin lehtiin kolumneja. Aluksi kirjoitin pelkästään omista kokemuksista (suurin saavutus oli kuvaus Jannen äidin paljaista rinnoista Juuassa kesällä 1984). Sitten piilotin minä-subjektin täysin, koska koin, että nyt on noussut hattuun ja pahasti. Suorittaessani asevelvollisuutta esimieheni haukkui kovaan ääneen, että Arvaja se kirjoittaa lehtiin vain ystävistään. Maratonin tänä kesänä juossut lähisukulainen haukkui tekstejä nepotismiksi.

Parhaan tekstin mittari lienee, että kolumnin, blogin tai minkä hyvänsä tekstin lukee, vaikka vihaisi tyyppiä sydämensä pohjasta. Blogilistoja selatessa tuppaa ylipäänsä löytymään vain ihmissuhdetilitystä, pikkutyttöjen kirpparilöytöjä ja sukkapuikkoja. Tai jonkun olevinaan näppärän ja ylimielisen taksikuskin havaintoja alhaisista asiakkaistaan. Kovalla työllä löytää harvoin aiheita, tarinoita, ideoita, oikeasti tekstiä, jota on nautinto lukea. Niistä yksi on muuten Paavo Westerberg ja toinen Anne Moilanen Ylioppilaslehtiaikanaan vuosikymmenen alussa.

Sanomalehtiä selatessa löytyy yleensä leipääntyneiden toimittajien ympäripyöreitä selostuksia jonkun väkisin väännetyn otsikon alta. Sen oikein tuntee, kuinka kirjoitusohjelman reunassa vilkkuu merkkimäärämittari. Vielä, äh, kolme riviä, ei jaksa, jaksaa, ei. Joku urheilumies saa joskus jalkapallosta taidetta, mutta niin, voiko suunnistus olla kovin seksikäs kolumniaihe? Ehdotan ajatusleikkiä miesten ringettemaajoukkueesta.

Joskus päätän lukea ihan vaan väkisin tekstin ja kumota nihkeät ennakkokäsitykseni. Ainoa yleinen havainto on, että naiset kirjoittavat "paremmasta puoliskostaan", miehet eivät koskaan. Siinä kaikki. Toisinaan en pääse kolumnia puolta välin pidemmälle, vaikka yritän. Katse alkaa harhailla ja löytää liesituulettimen päälle lentäneen kärpäsen.

Olkoon tämä nyt sitten juuri sitä ylimielisyyttä, nepotismia tai mitä tahansa. Haastan suomalaiset toimittajat tökkäämän sen haarukan välillä pistorasiaan. Pistämällä likoon enemmän, uskaltamaan ja kokeilemaan. Hamuamaan tarinoita ja irtiottoja. Keksimään vaikka päästään. Ja ylipäänsä tuhoamaan aina lopullisesta tekstistä sen ensimmäisen kappaleen. Tai lopettamaan ajoissa - kuten minunkin jo pitäisi.

Kysyin toissapäivänä M.A. Nummiselta mikä on eksoottisinta mitä hän on koskaan syönyt. Itse kehuskelin Mitterand-vainaan kokin valmistamalla porsaalla. Eläin oli syönyt koko ikänsä vain tammenterhoja. Numminen nokitti.

"Joko paahdetut heinäsirkat ruisleivän päällä tai maitokääreessä mädätetty hai."

Jälkimmäinen on Islannin kansallisherkku ja sitä nautitaan 60 prosenttisen Den svarta dödenin kanssa.

Siitä retkestä on jo tovi aikaa. Perusteellinen pakettimatka ja halpa huoneistohotelli. Finlandia-pullonkin alareunassa luki Vodka of Egypt. Jo lentokoneessa ilmeni kenelle humalaisista isännistä oli varattu oma talk show. Jossain Itämeren yllä katseeni kiinnittyi vessassa ramppaavaan siroon maalaistyttöön. Muutoin tilanne olisikin ollut hallinnassa, mutta tyttö istui keski-ikäisen miehen vieressä ja kielisuudelmista päätellen ei ollut kyse opintomatkasta Kairoon.

Koko revohka yöpyi saman uima-altaan reunalla, joten mysteerihän oli pakko selvittää. Jo ensimmäisenä iltana joukko toisten asioista kiinnostuneita suomalaisia liittoutui. Vesipiippujen poristessa iloisesti päätimme paikallisessa beduiinikahvilassa kerätä viikon ajan johtolankoja ja viimeisenä iltana kokoontuisimme samassa paikassa.

Tytön suusta tipahteli sammakkoja taajaan. Seuralaismiehen kiusaantuneet katseet olivat usein hotellin aulabaarissa vain pieni hengähdystauko seuraavalle tarinalle.
– Kun mä olin pieni ja meillä kävi miespuolisia vieraita, mä halusin aina repiä niiltä ekaks housut jalasta. Sellainen mä kato olin ja vieläkin oon ylpee siitä, tyttö sanoi kikatellen.

Lopulta suhteellisen vähin salapoliisitaidoin selvisi, että mies on kilpatanssija ja naimisissa. Hieman onnellisen oloisen seuralaisen lisäksi hänellä oli muitakin rautoja tulilla.
– Katopas Helsingin tyttö soittelee, mies sanoi puhelimen soidessa ravintolapöydässä.

Sen verran tämä lipevähkö herra piti kuitenkin yksityisyydestään kiinni, ettei paljastanut ammattiaan, eikä häntä saanut kuvata maalaistytön seurassa. Busineksesta hän puhui suureen ääneen, vaikka tyttö oli saanut maksaa matkansa itse. Mies oli sovinistin perikuva, kaiken nähnyt maailmanmatkaaja, joka oli taistellut merikäärmeiden ja haiden kanssa.

Näin jälkeenpäin on alkanut kiinnostaa, minkäköhänlainen viikko miehen vaimolla oli Suomessa niihin aikoihin?

Vuosi oli jotain 1997. Seisoin turkulaisen tanssiravintolan aulassa suhteellisen orpona. Olin tullut juttukeikalle myöhässä, eikä haastateltavaa näkynyt missään. Orkesterikin näytti jo aloittelevan ja ajattelin, että Turkulaisen silloinen päätoimittaja Pär Landor saisi julkaista tyhjän sivun seuraavaan lehteen. Landor on muuten kova painimaan, mikäli turkulainen media ei sitä vielä tiedä.

Samassa Topi Sorsakoski napauttaa olkavarteeni ja pahoittelee olevansa myöhässä. Haastattelu voitaisiin hoitaa "tuolla noin" ensimmäisen setin jälkeen. Ennen Sorsakoskea olin tavannut ainoastaan Joel Hallikaisen ja Kaija Koon. Molemmat olin saanut hermostumaan. Hallikaiselta kysyin: "Oot sä Jokke tosissas tän jutun kanssa?" ja Kaija Koolle sanoin vain olevani väsynyt edellisiltaisista juhlista. Tuolloin en vielä tiennyt mistä kaikesta naiset voivat närkästyä.

Olin juuri ostanut Vaasasta Sorsakosen ensimmäisen soololevyn, jossa oli kappale Punatukkaiselle tytölleni. Muutoinkin Agents oli ollut jo vuosia ihan kulutustavaraa levylautasella. Tietenkään Sorsakosken bändi Kulkukoirat ei ollut vertailukelpoinen Pulliaisen orkesteriin. Mutta meni se paremman puutteessa.

Väliajalla hukkasin Sorsakosken taas ja samalla tavalla hän naputti olkavarteeni, työnsi povitaskuuni sadan markan setelin ja pyysi minua tuomaan itselleen kossuvissyn. Pian istuimme nurkkapöydässä. 19-vuotias minä ja suuri idolini. Sorsakoskea en saanut hermostumaan ja hän kertoilikin hauskoja tarinoita, joista en viitsinyt laittaa puoliakaan lehteen. Ainoa hyvä puoli toimittajan ammatissa. Agentsin loppua hän kuvasi sanoilla "kuristava tunnelma".

Reilun puolen tunnin rupattelun jälkeen bändi raahautui lavalle ja aloitti saman tien soittamaan. Ajattelin, että ensin olisi luvassa instrumentaali, koska Sorsakoski ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen lavalle. Yhtäkkiä hän sanoi, että nyt täytyy mennä. Kättelimme ja laulaja näytti voitonmerkkiä. Sorsakoski juoksi täyttä vauhtia koko ruuhkaisen tanssiravintolan läpi ja ehti mikrofonin varteen juuri sillä hetkellä, kun ensimmäinen säkeistö alkoi. Silloin mietin, että alanvaihto puhelinmyyjästä toimittajaksi oli aika ok.

Olen nähnyt keski-ikäisen naisen työhuoneen, jonka seinillä on kymppikuvia vain koirista. Olen törmännyt sänkyostoksilla termiin ”heated bed for small dogs”. Olen kuullut koirien kylpytakeista. Eläimistä puhutaan kuopuksena tai esikoisena. Olen nähnyt idyllisen lähiökaupan muuttuvan eläinkaupaksi. Olen lukenut koirien ruumiinavauksista. Olen nähnyt koiran nukkuvan peiton alla omistajansa kainalossa. Olen kuullut omistajien suusta tuhat kertaa sanan ”HYI!”.

Ystäväni isoveljen koira raahasi olohuoneen lattialle pehmoleluhirven ja alkoi osoittaa sille rakkautta isoäidin silmien edessä. Olen nähnyt monia ihmisiä pitämässä monologia eläimelle tien poskessa. Olen nähnyt koiran turvavöissä. Olen nähnyt koiran samana päivänä ruokakaupassa, postissa ja ostoskeskuksessa. Olen lukenut koirien ambulanssista ja Pelastetaan koirat -yhdistyksestä. Enkä tiedä kumpi ajatuksena kuvottaa enemmän.

Olen nähnyt purulelun, jolla on Gorbatshovin pää.
Olen nähnyt koiran lastenvaunuissa ja reppuselässä.
Olen lukenut lehdistä koirien syntymäpäiväonnitteluja.
Tiedän, että koirille otetaan Suomessakin vakuutuksia.

Olen huomannut, että koirat ovat nykyisin valkoisia ja suunnilleen lamppuharjan kokoisia. Tiedän, että sanomalehtien palautelaatikossa lukee usein: lisää eläinjuttuja.

Olen kuullut kuinka tosissaan agility-tapahtumissa voidaan pahimmillaan olla. Olen nähnyt Hepokullassa liukumäkeä laskevan saksanpaimenkoiran ja pitänyt ihan vilpittömästi vinttikoirasta ja eräästä cockerspanielista. Silti en tule koskaan ymmärtämään koko totuutta. Miksi koko kulttuuri on yhtäkkiä räjähtänyt käsiin?

Miten ydinkeskustassa yksiössä päivät hikoava lamppuharja miettii elämästään, kun se sen uloste kerätään rotvallin reunasta. Mille se luulee ärhentelevänsä, kun se nipin napin enää saa henkeä hihnan kiristyessä – ja jostain kuuluu taas sen luonnon vastaisesti ”hyi!”.

Toisinaan. Tai juuri tällaisina päivinä. Juhlamokka-take-away-kahvimukin muovikanteen on liimautunut valkoinen purukumi. Nuija-Tuija oli ollut kuulemma ylimielisenä Ässä-pubissa. "Siis ajatelkaa nyt. Mä olen siis tosiaanki viettämässä iltaa lähiöräkälässä. Siis kuvitelkaa."

Nuija-Tuija asuu siinä samassa lähiössä viinan takia potkut saaneen miehensä kanssa.

Jos toimiston seinät osaisivat puhua. Ne valittaisivat loisteputkien sirinästä saamaansa päänsärkyä. Nämä seinät ovat aina täällä. Minä sentään olen joskus muualla.

Henri Miller, tuo vanha paha elefantti, kirjoitti 1930-luvulla Pariisissa naivansa niin, että munasarjat hehkuvat. Naurattaa vielä 2000-luvullakin pihakeinussa istuessa.

Napoli hukkuu paskaan. Niin luki jossain. Kaupungissa ei ole edes alkeellisinta kierrätysjärjestelmää. Kaikki vaan samaan roskalaatikkoon tai siis Napolin tapauksessa roskapussit kadulle läjään ja tuleen. Kaupungin maaperään on dumpattu vielä viime vuosina suuri määrä ympäristömyrkkyjä.

Samaan aikaan toisaallaa: tavallisesta suomalaisesta on tullut ekoterroristi, jonka jokainen liike on saastuttava. Vessaa ei saa vetää, kylpyammeessa ei saa ottaa enää kuumia kylpyjä, huonelämpötila pitäisi olla 15 astetta. Television katsominenkin saa jäävuoret sulamaan ja espanjalaiset mummot nääntymään kuoliaaksi helleaalloissa.

Juustoa ei saa syödä, eikä punaista lihaa. Kulta-Mokkaa ei saa enää juoda. Tupakka ei saa polttaa. Hyvästä viinistäkään ei saa nauttia, koska sen oltava tonkassa, joka on säilyvyysominaisuuksiltaan täysi susi. Sunnuntaiajelua ei saa ajatellakaan. Mistään maallisesta ei auta haaveilla. Kaikkien tulisi ahtautua hien ja valkosipulin hajuisiin busseihin.

Ulkomaille ei saa matkustaa, eikä mummolaan. Vaatteita ei saa ostaa. Lehtiä ei saa tilata. Valokuvia ei saa teettää. Mökillä ei saa syödä kertakäyttöastioista. Romanttinen takkatulikin syytää ympäristöön saastuttavia pienhiukkasia. Kainaloon ei saa laittaa suihketta. Tissit pitää olla luomutissit.

Uunia ei saa käyttää kuin kerran viikossa. Pitää jeesustella ympäristöasioista. Kaurapuuro pitää tehdä mikrossa. Talouspaperiin ei saa niistää. Koulupojat eivät saa jarrutella fillareilla lukkojarrutuksia. Saunan löylyissäkin pitää miettiä kuinkahan paljon kiuas syö sähköä ja sitä, että viime vuonnakin tuli saatua aikaan 460 kiloa jätettä. Ja että sen on joku laskenut ja lehteen pannut.

Ekologisin teko olisi hypätä Aurajokeen. Tai ei. Tässäkin asiassa tulee toimia luonnonmukaisesti. Eli parhaiten uppoamalla alasti jonnekin varsinaissuomalaiseen suolampeen. En tosin ole varma minkälaisia yhdisteitä ihmisestä senkin jälkeen vielä vapautuu ilmakehään.

En koskaan unohda kasvoja – mutta teidän kohdallanne voisin tehdä poikkeuksen.

Groucho Marx

Erään täkäläisen perheen naapuritaloon muutti vuodenvaihteessa uudet asukkaat. Sen kummemmin heidän kanssaan ei oltu seurusteltu, kun on metsääkin välissä. Muutamia kertoja tiellä törmäillessä oltiin kuitenkin tervehditty.

Maaliskuussa uudet naapurit olivat kiikuttaneet postilaatikkoon viestilappusen: "Hyvä naapuri, voisitko lakata pitämästä hevosiasi siinä tien vieressä olevassa aitauksessa, kun lapset kulkevat siitä ohi kouluun. Hyvin usein toinen hevosista esittelee 'elintään' kaikkien nähden. Ei ole lapsista mukava nähdä tuommoista koulumatkalla, ties miten vahingollisesti vaikuttaa pienimpien mieleen. Terveisin naapurisi."

Ensimmäisenä mieleen tuli, että koko juttu on pilaa. Ja kuinkas sitten suu pannaan, kun lehmätkin pitää laittaa tisseineen tienvarteen. Vai pitäisikö namusetäruunalle pitää puhuttelu, ettei sitä vehjettä esitellä enää ohikulkijoille. Vai kalukukkaroko sille pitäisi ommella? Perheen emäntä kuitenkin päätti mennä tapaamaan uusia naapureita, mutta matkalla pokka petti pahemman kerran. Että tässä sitä ollaan menossa naapuriin keskustelemaan hevosen munasta. Asiaa piti lykätä tuonnemmaksi.

Iltalenkillä naapurin emäntä sitten tuli vastaan ja töksäytti, että olikos lappunen tullut perille. Kyllä oli. Kun aiheesta ei meinannut saada aikaan asiallista keskustelua, naapuri hermostui. Lapsetkin ovat esittäneet kiusallisia kysymyksiä. Hänen on ollut pakko valehdella, että kyseessä on umpisuoli. He ovat muuttaneet sentään maalle ja kuvittelivat, että täällä on lapsien hyvä varttua ilman kaupungin haihatuksia. Ja asiasta ilmoitetaan poliisille kuvien kera. Piste.

Kaamea uhkaus toteutuikin ja mustamaija ajoi seuraavana päivä pihaan. Vähän huvittuneena perheen emäntä pohti, josko ruuna nyt viedään käsiraudoissa kamarille. Poliisit olivat tulleet siinä uskossa, että mieshenkilö olisi esitellyt kalleuksiaan tienlaidassa.

Väärinkäsityksen selvittyä toisen virkavallan edustajan pokka petti kirjelappusta lukiessa. Toinen sai pidettyä naamansa peruslukemilla. Kaksikko kävi vielä tovin keskustelemassa naapurissa ja palasi ilmoittamaan, että kaikki on kunnossa. Toivottelivat hyvät jatkot ja lähtivät.

Muuan Saastamoinen antoi minulle elämänohjeen, kun jotain tyhjänpäiväistä taas valittelin.

"Jos ostat, myyt, vaihat, vuokraat, lainaat tai annat lainaksi mitä tahansa missä tahansa koska tahansa - homma tulee menemään päin persettä. Edellyttäen siis, että suoritat toiminnon siten, että siihen liittyy toinen ihmisolio."

Uusi Herätkää! -lehti tuli kirjaimellisesti kotiin kannettuna. Kiitin ovenraosta ja valehtelin olevani kiireinen. Luen kyllä minkä tahansa lehden, jos joku näkee noin paljon vaivaa. Sisällöstä tai Jeesuksesta en jaksa enää kiistellä, mutta Herätkää! -artikkelit ovat mielenkiintoinen ja aina, ah niin kiero maailma. Ehdottaisinkin lehden nimeksi Herätkää! Ennen kuin teidät aivopestään!
Lähestulkoon legendaarisia ovat lehden "huippututkijat" ja jutut ilman lähdeviitteen tapaisiakaan. Tällä kertaa Herätkää! -lehden ykkösjuttu on ampiainen ja sen silmä.

"Tutkijat yrittävät keksiä keinoja jäljitellä verkkosilmää, jotta voitaisiin valmistaa erittäin nopeita liiketunnistimia ja äärimmäisen ohuita kameroita, joissa on erittäin monta eri suuntiin osoittavaa linssiä."

Juttu loppuu boldattuun kysymykseen: Mitä mieltä olet? Sen perään udellaan onko hyönteisten hämmästyttävä moniosainen silmä sattuman seurausta vai suunnittelun tulos. Mutta mietenkäs se nyt menisi, jos ihmisellä olisi yhtä monta luontaista vihollista kuin vaikka kärpäsellä.

Lukijoiden kirjeitä -palstan laittaisin myös lainausmerkkeihin. Varsinkin nimimerkki B.R. Yhdysvalloista haiskahtaa. Hän oli ollut kanssakäymisessä ihmisten kanssa verkkoyhteisössä, jopa tavannutkin jonkun. Tästä synnistä hän sai tietenkin tunnontuskia. "Unettomat yöt ja mieleen nousevat muistikuvat tekevät jokaisesta päivästä vaikean, mutta olen asennoitunut lujasti Saatanaa vastaan."

Herätkää! -lehteä julkaistaan koko perheen valistukseksi. Se selostaa uutisia, uskontoa ja "tiedettä". Minusta Herätkää! etsii heikointa lenkkiä ja sitten pumppaa sisäkumin niin täyteen armoa, että se on repeämäisillään. Tiedättehän, ensin renkaaseen tulee pullistuma. Sitten se ei enää ole kuin ajan kysymys. Tällaisten ihmisten soisi täyttävän ihan toisenlaisilla asioilla.

Koulumatkoilla 1980-luvun lopussa minullekin tyrkättiin toisinaan tämä samainen lehti suoraan käteen. Tilanne tuntui ala-asteikäisestä aina hämmentävältä, eikä Herätkää! vieläkään ole lapsille sopivaa luettavaa. Ainoa ajatuksia herättävä lause lehdessä on lainaus Jeesukselta: "Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu." Eli miten mahtaa sen sydämen kanssa olla?

”Hei sinä koiraasi kattotasanteella ulkoiluttanut tyttö! Oletkohan lukutaitoinen? Tasanteelle johtavissa ovissa taitaa lukea, että lemmikkien ulkoiluttaminen on kielletty! Olepa ystävällinen ja käy siivoamassa pois koirasi jätökset välittömästi! Ja ihan pikku vinkiksi, ei kannattaisi hankkia koiraa, jos ei viitsi viedä sitä lenkille, eläinrääkkäykseksikin tuota voisi kutsua.”

Mikään maailmassa ei ole kiinnostavampaa kuin lueskella naapurien toisilleen kirjoittamia pieniä lappusia. Tämä ilmeisen närkästynyt naapuri oli teipannut teesinsä alaoven lasiin. Otetaanpa uusiksi eli luetaan rivien välistä.

”Hei sinä koiraasi ulkotasanteella ulkoiluttanut tyttö. Minä olen se ikkunasta toimiasi kyttäillyt naapuri, jolla ei ole pokkaa tulla sinulle sanomaan, että rikoit talon järjestyssääntöjä. Silti minulla on aikaa printtailla kotona tällainen lappu ja käydä liimaamassa se läpinäkyvällä teipillä ulko-oveen, että sinulle tulisi varmasti syyllinen olo. Minulla on paha olla ja olen tilastollisesti yksi viidestä suomalaisesta, jonka pää ei kestä tätä julmaa todellisuutta."

"Tietenkin olen kiinnostunut muiden asioista ja melkeinpä päätoimeni on katsella, kenen koira piipahtaa paskalla kattotasanteella. Koska en ole koskaan ollut muiden mielestä järin sympaattinen ihminen, haluan näin hieman vanhemman asujan ominaisuudessa käyttää tässä yhteydessä sanaa ”olepa ystävällinen”. Se on minun mielestäni tarpeeksi vittumainen ja kuitenkin aika lailla tehokas tapa ilmaista, että parempi olisi mennä siivoamaan jälkensä tai alkaa tapahtua kauheita. Oikeastaan voisin käydä itsekin sen kakkapökäleen sujauttamassa pussiin, koska minullahan ei ole muuta kuin aikaa."

Uudesta kämpästä löytyi 20 pussia Samariinia. Niissä luki, ettei saman päivän aikana kolmea enempää. Darraan toimivat, suurempinakin annoksina. Tulee sellainen fiilis, että vichyä ilmaiseksi. En ole oikein varma mitä närästys tarkoittaa, mutta eihän Samarin mikään oikea lääke vissiin ole. Sama valmistaja kun Sultanin kondomeilla.

Joo.

Kaikessa on kyse siitä, että tilanne vaan pitää saada hallintaan. Aurinko paistaa, laskut on jotakuinkin maksettu ja kylmälokerossa pussillinen jäitä. Siinä se alkaa olla. Jos taas ei ole omaa kultaa, kannattaa Pekka Sauria mukaellen hankkia uusi harrastus.

Sosiaalitoimiston ovelta ei ole kuin pari korttelia Stockmannin juustotiskille. Naakan perspektiivistä ne ovat melkein sama asia. Toimeentulotuella saa 17 kiloa Appenzeller-juustoa.

"Anorektinen villasukkaa kutova miesprostituoitua eilen duunannut itsemurha-ajatuksiin taipuvainen lottovoittaja pohtii pitäisikö jo erota vai vaihtaa sukupuolta."

Ovellani seisoo vuokraisäntä, hänen aikuinen tyttärensä ja kiiltäväpäinen 164 senttimetriä pitkä mies. Olen irtisanonut kämpän ennen vuoden sopimuksen umpeutumista. Takuuvuokraa ei haluta maksaa takaisin. Taloyhtiö on todennut vessan lattian vesieristysnormien vastaiseksi ja muovimaton alle on valunut vuosien ajan vettä. Lattiaa ole pyynnöistäni huolimatta korjattu. Vuokra on kyllä kelvannut, täysmääräisenä koko puolen vuoden ajan. Nyt mittani on tullut täyteen.

Tulos:

Aikuinen tytär konttaa makuuhuoneessa ja osoittaa naarmuja, joita itse osoittelin vuokraisännälle vuosi sitten. Ettei tule sanomista. Edellisellä asukkaalla kun oli saksanpaimenkoira. Aikuinen tytär aukoo peilikaapin ovia. Vuokraisäntä rynkyttää vessassa pesukonettani ja sanoo, ettei sen poistoletku millään riitä ammeeseen. Sanon, että työnnän koneen pestessä keskelle lattiaa, ja että siinä on renkaat alla.

"Eihän tällaista konetta kukaan jaksa liikuttaa."

Otan koneen syliini ja nostan sitä puolimetriä ammetta kohti. Tunnelma on jo täysin absurdi. Siis mitä ihmettä kodissani tapahtuu? Keitä nämä ihmiset ovat? Lasken pesukoneen alas ja korotan ääntäni.

"RIITTÄÄKÖ?"

164 senttimetriä pitkä mies lehahtaa punaiseksi ja alkaa mumista, että jos tämä menee tällaiseksi, on parempi jatkaa keskustelua muilla foorumeilla. Myöhemmin hän ilmoittaa ylimielisesti puhelimessa, että aikuisen tyttären ja vuokraisännän käytös ei ollut kohtuutonta, vaan "Sitä saa, mitä tilaa" -tyyppistä. Ja että hän katkaisee puhelun, mikäli ei saa suunvuoroa.

Vai olisikohan mitenkään mahdollista, että normaalin ihmisen käytöskoodisto menee pois päältä, kun kotona alkaa tämän kaltainen sirkus. Silloin tilaus menee kertalaakista perille. En saa vastausta miksei lattiaa ole lukuisista pyynnöistä huolimatta korjattu. Vuokraisäntä välttelee katsetta. Hän ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää, että vuokralainen saattaa vaatia ihan perusasioita maksamaansa rahasummaa vastaan. Mies kiertää asuntoa mahdollisia virheitä etsien. Hän on ehdottanut, että liimaan kosteusvaurion kärsineen lattian itse. Ensin minun tulisi pestä se painepesurilla.

"Hei, kyyl-lähän mies nyt tuollaisen korjaa."

Esittelen hänelle valokuvaa, jossa vessan muovimaton alla on pintahometta. Kutsuin hänet itse katsomaan tätä puolta vuotta aikaisemmin.

"Missäs se teidän kissa on? Sanos nyt."

Miesparka on saanut päähänsä, että minulla olisi kissa, koska hän sattui näkemään aamiaismurokuppini olohuoneen lattialla.

Siinä oli lusikka ja neljä Corn Flakesia.

Aikamoinen kissa.

Rakas päiväkirja, tänään Senaatintorilla edelläni käveli tyttö, joka tuoksui tutulta. Itse asiassa samalta kuin vanhan pölynimurini ilmanpoistoaukossa ollut ruusupatruuna. Imuri levitti uutena ympäristöönsä esanssiruusun hajua ja oli todella raskas verrattuna siihen nykyiseen. Vuosien myötä ruusun tuoksu laimeni, koska patruuna olisi ilmeisesti pitänyt vaihtaa.

Eräällä ystävälläni on muuten imuri, jonka muotoilusta tulee mieleen Aston Martin. Värikin on sellainen brittiläiselle urheiluautolle sovelias, maltillisen sähkönsininen. Rakas päiväkirja, halusin kirjoittaa tänään vetoomuksen johonkin lehteen Pekka Saurin Yölinjan palauttamiseksi Radio Suomen ohjelmistoon roiman palkankorotuksen kanssa. Tietysti ennen vetoomusta ja nimilistaa pitäisi ottaa selvää, heittikö Pekka itse hanskat tiskiin vai söikö radiouudistus maailmasta inhimillisen hädän?

Napakympin lopettaminen oli Yölinjan tuhon ohessa yhtä iso synti tai ylipäänsä se, ettei Kari Salmelainen ole enää kelvokas ruutuun. Tämä on mitättömän ja pienen nyrkin heilutus.

Mutta parahin päiväkirjani, illalla roskapussia viedessä ensimmäisessä kerroksessa polteltiin taatusti pilveä, ellen nyt erehtynyt jonkun hyvin erikoisen tuoksuisesta suitsukkeesta. Kun palasin takaisin rappukäytävään olin täysin varma minkälaisesta tupakasta tuo makea tuoksu lähtee. Katselin parhaanakin huumepoliisina minkä oven takaa haju tulee. Ja juuri kun olin painumassa hissiin, alkoi läheisestä huoneistosta kuulua viheltelyä. Pidin hissin ovea auki ja hyvin iloinen sävelmä jatkui vielä painaessani viidenteen.

Ja hississä ei ollut kuin roskapussiin sullomieni savuahvenien vieno käry. Kyllä se hissin hajuista menee ihan selkeästi kärkikymmenikköön.

Viimeisenä käteen osuu pieni musta lappu, jonka kantta koristaa teksti: Tämä oli elämäsi. Vihkosen ensimmäisellä varsinaisella sivulla mies nautiskelee grogilasillistaan omakotitalon edessä. Piha on kaunis ja autotallin edessä kiiltävä urheiluauto, Corvette. Taitaa olla piippukin suussa. Seuraavassa kuvassa viikatemies hyökkää miehen kimppuun ja seuraavalla sivulla pidettään jo hautajaisia. Melko groteskissa läpileikkauskuvassa näytetään kuinka ruumis makaa haudassa ja kummulla suree omaisia.

Viimein enkelihahmot vievät miehen tuomiolle. Hänelle näytetään koko elämä elokuvana. Taivaassa tulkitaan, että "vetävän näköisen kimulin" katsominen ja "kundeille kerrotun ruokottoman jutun" kertominen ovat olleet syntiä. Myös jääkiekon MM-kisojen miettiminen kirkossa oli syntiä. Viimein elämänkirjasta ei löydy miehen nimeä ja lopussa mainittaan jotain helvetin tulijärvestä, jonne miestä sitten järkyttyneenä alettaan viedä.

Ei mainoksia -lappusen puuttuminen postilaatikosta tekee elämästä tämän verran antoisampaa.

"Jokaisen mustan pilven takana on toinen musta pilvi."

Miten tätä nyt alkaisi selittää. Haluaisin oppia kirjoittamaan hetkestä. Silloin kun maailman saa hetkiseksi pysäytettyä. Tai itse pysähtyy ja kaikki ympärillä jatkaa liikettään Oikeastaan siihen ei tarvita kuin hetken huomio. Yleensä sitä tahtoo arjessa olla jossain muualla, jonkinlainen autopilot-päällä. Kun viimein saa ajan pysäytettyä, kaikki selkeytyy. Alkaa kummastella missä putkessa sitä on taas viime viikot mennyt. Ajatus on kirkasta, on kokonaan itsensä kanssa. Silloin vuodet eivät vieri.

Tässä "käsiposkella maailmassa" voi ihmetellä minne kaikki ovat menossa. Maailmasta tulee elokuvamainen. Missään ei ole lopulta järkeä, varsinkaan siinä toisessa maailmassa, jossa huokaillaan ja eletään automaattiohjauksella. Kadulla tällaisen putki-ihmisen tunnistaa. Ihan kuin he olisivat jotenkin pois päältä. Sitten taas ihan pienenkin lapsen silmistä huomaa, millä tavalla hän on läsnä.

Tätä pysähtynyttä hetkeä yritetään kuvailla sinisillä hetkillä ja jotenkin tyhjän oloisilla sanonnoilla. Carpe diem tuntuu niin laimelta. Jos tarttuu hetkeen, siitä lipeää hetken päästä taatusti irti. Hetkessä elämisessä ei voi olla mitään kiinni pitämistä, saati tarttumista. Siinä vain nimenomaan ollaan tai leijutaan tai miten hyvänsä.

Carpe diem on muuten latinaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti "poimi päivä", mutta käännetään yleensä tuohon arveluttavaan muotoon "tartu hetkeen". Sananparsi on peräisin Horatiukselta (ensimmäinen oodikirja, oodi 11), joka kehottaa Leuconoë-nimistä naista käyttämään hyväkseen jokaisen käsillä olevan hetken ja varoittaa häntä luottamasta liiaksi tulevaisuuteen.

Kuulostaako tämä kaikki jotenkin falskilta, vieraalta tai liian subjektiiviselta? Hanki Elviksen levy Aloha from Hawaii via satellite. Sitten vaan silmät kiinni ja tämä kaikki tapahtuu kuin itsestään. Se ehti pyörähtää läpi tämän tekstin syntyessä. Voikaa hyvin.

Hamilton Millard on joko mielikuvitushahmo tai sitten ihan oikeasti elänyt toimittaja. Hänen häkellyttävä reportaasinsa vuoden 1964 Kuvapostin numerossa 34 oli kerrassaan antoisa lukuelämys. Hamilton oli tavannut Yrjön joitakin aikoja aiemmin. Hän kuvailee uutta tuttavaansa mieheksi, joka osaa elämisen taidon.

"Olen yrittänyt muokata elämääni samankaltaiseksi kuin hänen, mutta turhaan. En koskaan onnistunut pärjäämään yhtä hyvin kuin ihanteeni."

Hamilton tilittää kuinka hän on yrittänyt huoneessaan matkia Yrjön ilmeitä, tunteellista ääntä ja tapoja. Mikään ei kuitenkaan ole auttanut.

"Tytöt eivät yksinkertaisesti huomaa minua, kuten he huomaavat Yrjön."

Edellistä viimeisenä keinona Hamilton nauhoittaa salaa Yrjön sananparsia pienellä magnetofonilla.

"Vaan mitä tapahtui? Yhä sain istua illat yksin. Yhä sain mennä yksin elokuviin ja yhä ne häikäisevät tipuset, jotka ympäröivät Yrjön ravintoiloissa, välttivät minua."

Viimein herra Millard alkaa varjostaa ystäväänsä. Hän istuu likaisessa Volkswagenissaan laatikkokameran kanssa ja tallentaa Yrjön yhden päivän aikana tapaamat kymmenet naiset. Suuri naistenmies iskee puistonpenkiltä hunajapupun, joka istuu käsi kädessä kihlattunsa kanssa. Yrjö soutelee, piirtää hiekkarannalla tuntemattoman naisen muotokuvan salaa ja pyytää tätä sen perään treffeille. Kuvia seuraavana päivänä vedostaessa Millard pohtii, ettei tulevaisuus tyttömaailmassa ole ehkä häntä varten. Neroksi kun tulee vain syntyä, muita mahdollisuuksia ei ole.

Millard kokee kuitenkin itsensä onnekkaammaksi. Hänhän saa lukea illat kotonaan dekkareita.

"Minä saatan nousta aamulla ylös ihailemaan heräävää luontoa. Yrjö-raukka on taasen aamulla kurjaakin kurjempi ja väsynyt, mutta jo aamuvarhaisella saattavat hunajaääniset tytöt soitella hänelle. Ehkä hänen elämänsä on sittenkin jonkin arvoista."

Olen nähnyt keski-ikäisen naisen työhuoneen, jonka seinillä on kymppikuvia vain koirista. Olen törmännyt sänkyostoksilla termiin ”heated bed for small dogs”. Olen kuullut koirien kylpytakeista. Eläimistä puhutaan kuopuksena tai esikoisena. Olen nähnyt idyllisen lähiökaupan muuttuvan eläinkaupaksi. Olen lukenut koirien ruumiinavauksista. Olen nähnyt koiran nukkuvan peiton alla omistajansa kainalossa. Olen kuullut omistajien suusta tuhat kertaa sanan ”HYI!”.

Ystäväni isoveljen koira raahasi olohuoneen lattialle pehmoleluhirven ja alkoi osoittaa sille rakkautta isoäidin silmien edessä. Olen nähnyt monia ihmisiä pitämässä monologia eläimelle tien poskessa. Olen nähnyt koiran turvavöissä. Olen nähnyt koiran samana päivänä ruokakaupassa, postissa ja ostoskeskuksessa. Olen lukenut koirien ambulanssista ja Pelastetaan koirat -yhdistyksestä. Enkä tiedä kumpi ajatuksena kuvottaa enemmän.

Olen nähnyt purulelun, jolla on Gorbatshovin pää.
Olen nähnyt koiran lastenvaunuissa ja reppuselässä.
Olen lukenut lehdistä koirien syntymäpäiväonnitteluja.
Tiedän, että koirille otetaan Suomessakin vakuutuksia.

Olen huomannut, että koirat ovat nykyisin valkoisia ja suunnilleen lamppuharjan kokoisia. Tiedän, että sanomalehtien palautelaatikossa lukee usein: lisää eläinjuttuja.

Olen kuullut kuinka tosissaan agility-tapahtumissa voidaan pahimmillaan olla. Olen nähnyt Hepokullassa liukumäkeä laskevan saksanpaimenkoiran ja pitänyt ihan vilpittömästi vinttikoirasta ja eräästä cockerspanielista. Silti en tule koskaan ymmärtämään koko totuutta. Miksi koko kulttuuri on yhtäkkiä räjähtänyt käsiin?

Miten ydinkeskustassa yksiössä päivät hikoava lamppuharja miettii elämästään, kun se sen uloste kerätään rotvallin reunasta. Mille se luulee ärhentelevänsä, kun se nipin napin enää saa henkeä hihnan kiristyessä – ja jostain kuuluu taas sen luonnon vastaisesti ”hyi!”.

All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy
All work and no play makes Jack a dull boy

Danie Brandy lähestyy tervehtimällä Good day sir! Hän haluaa täyttää elämäni ilon väreillä ja 100 prosentin asiakastyytyväisyydellä. Danie lupaa parantaa mieskuntoni ja mielialani. Liikakilot lähtevät saman tien. Kaikki lääketieteelliset toimenpiteet samasta osoitteesta.

Pat Pitman haluaa nostaa itsetuntoani väärennetyillä luxus-kelloilla. Niin halvalla, ettei minulla ole varaa kieltäytyä.

Sujathta Kallas pitäytyy yhdessä ytimekkäässä lauseessa: Size matters to your girl! Linkkiä pitäisi seurata kohti onnea.

Blanche Swartz kyselee onko luottotietoni kunnossa. Käteistä olisi luvassa heti tarkoitukseen mihin hyvänsä. Turboboost liiketoimille, eikä kyse ole tällä kertaa mistään kepulikonsteista.

Rickey Santosilla edustaa G&S Minerals yhtiötä. Osinkoja jaellaan ja osakkeen arvo noussee muutamassa vuodessa 1000 prosenttia. Santosin osoitteen domain on parlament-of-bangladesh.

Lydia O. Mata suosittelee peniksenpidennysleikkausta. Hän kertoo olevansa lääkäri. Muutamassa viikossa pituutta ja kovuutta on luvassa. Tämä olisi nyt SE työkalu, josta olen aina haaveillut. Takuutyönä tietenkin.

Alnawaz Pakkala kyselee jo otsikossa haluanko antaa tytöillä sitä mitä he haluavat, eli sen pitkän ja kovan instrumenttini. Pakkala halua tietää myös halukkuuteni tehdä kotiseksivideota ja näyttää maailmalle "your new big schlong".

Kwong Taller toteaa vain, että tosimiehillä on tosimiehen vehje ja satunko itse omistamaan juuri sellaisen.

Barb Krivickasin mielestä se on taas aivan hävyttömän pieni ja hänen linkistään voi selvittää mihin mittoihin nysällä olisi mahdollista päästä.

Gale Stewart lähestyy aihetta hieman eri näkökulmasta. Hän lupaa yli neljän tunnin erektion vahingoittamatta itse työkalua. Koko lysti 60 dollarilla.

Kristin Goldsten kehottaa minua kostamaan vanhalle tyttöystävälleni. Ja paras kosto on juuri se instrumentin suurentaminen.

Jesse Bobbie tervehtii Hello! Mikäli seksuaalinen intoni on laantunut, koko homma on hoidossa yhdellä sinisellä pillerillä.

Jonas Sampson pystyy järjestämään lääkkettä kuin lääkettä.

Mfgfhg Weavilin mielestä leikkauksista ei ole todistettavasti hyötyä. Hänellä on takuuvarma, turvallinen ja tehokas vaihtoehto. Sitä ei kuitenkaan voi näin sähköpostissa kertoa.

"Heti tasa-arvoiseksi päästyään nainen alistaa miehen."

Sokrates

Seisoskelin Runosmäessä erään kerrostalon edustalla viime sunnuntaina. Eikä tarvinnut montaa minuuttia seistä, kun viereen valui kaksi pikkupoikaa polkupyörillään. Aloimme rakentavan keskustelun, jonka suupaltimpi pojista aloitti.


– Hei, heitä 20 senttiä.
– Emmä nyt, tarttee kaikki rahat tohon grillille.
– Käy ostaa mulle röökii.
– Sulle? Paljon sulla on ikää?
– Kuustoista.
– Just joo. No mitäs röökiä sä vedät?
– Äl-ämmää.
– Vedätsä keuhkoon kanssa?
– Joo.
– Tekeeks hyvää?

Viimeiseen kysymykseeni pikkupoika puisteli päätään. Nauratti, vähän molempia. Poika näytti mustaa tarrakiinnitteistä lompakkoaan. Siinä olisi ollut juuri ja juuri eurot yhteen tupakka-askiin. Viimein hiljaisempi pojista alkoi hermostua ja hoputtaa. Nuorten herrojen väsytystekniikka ei oikein toiminut. Aina kuulemma on joku hakenut. Sanoin, että passaa tulla tarjoamaan tupakat, jos se joku taas hakee.
– Ei me sua uskota, kuitenkin ottaisit ne meiltä pois.

SE ON TAAS se aika, jolloin reissaavat rakentajat ja naisporukat sikailevat Lapin yössä. Pitäkää puolisoistanne huoli.

Nimim. Sivusta seuraava

(Lapin Kansan tekstaripalstalta)

Ajattelin kääntyä skientologiksi. Katselin South Parkia, jossa kerrottiin lahkon pahimmasta vihollisesta Xenusta. Luulin, että juoni oli nerokkaiden käsikirjoittajien sekopäinen trippi, mutta tarina olikin totta.

Sen mukaan 75 miljoonaa vuotta sitten galaktinen konfederaatio koostui 26 tähdestä ja 76 planeetasta. Maa, silloiselta nimeltään Teegeeack, kuului liittoon. Liiton hallitsija oli nimeltään Xenu. Planeetoilla oli keskimäärin 178 miljardia asukasta ja ne olivat vakavasti ylikansoitettuja. Galaktisen konfederaation kehitys oli meidän tasollamme. Ihmiset kävelivät nykyisenkaltaisissa vaatteissa ja käyttivät autoja ja veneitä, jotka näyttivät samoilta kuin 1960-luvulla.

Xenu haluttiin syöstä vallasta. Hän keksi kuitenkin juonen liikaväestön eliminoimiseksi. Kapinallisten avulla hän kukisti kansan ja niin sanotut uskolliset upseerit. Psykiatrien avulla Xenu keräsi miljardeja ihmisiä väittäen, että heidät kutsuttiin verotarkastuksiin. Ihmiset halvaannutettiin alkoholilla ja glykolilla. Tämän jälkeen kaapatut kuljetettiin tuhottavaksi Teegeeackiin (Maahan) avaruuslentokoneilla, jotka näyttivät täsmälleen Douglas DC-8 -matkustajalentokoneilta, joista puuttuivat potkurit.


Maassa matkalaiset kasattiin tulivuorten ympärille. Kraattereihin laskettiin vetypommeja, jotka räjäytettiin samanaikaisesti. Lähes kaikki ihmiset menehtyivät. Uhrien sielut, joita sanotaan thetalaisiksi, lensivät räjähdyksessä ilmaan. Xenun joukot keräsivät sielut ja veivät ne eräänlaiseen elokuvateatteriin. Siellä heidät pakotettiin katsomaan 36 päivän ajan kolmiulotteista superkolossaalista elokuvaa. Thetalaisiin istutettiin paljon virheellistä tietoa, joka koski mm. jumalaa ja paholaista. Kuvat myös veivät thetalaisten identiteetin ja he kasaantuivat eloonjääneiden ympärille. Sieluparat ovat yhä kiinni ihmisissä, ja skientologit pyrkivät poistamaan nämä asianmukaisin rituaalein.

Lopulta uskolliset upseerit syöksivät Xenun vallasta ja lukitsivat hänet ikuisella akulla varustettuun voimakenttään erääseen vuoreen. Vuoren sijaintiplaneetta on epävarma. Teegeeack hylättiin, ja siitä tuli vankilaplaneetta, mitä se on yhä edelleen.

Skientologian perustaja L. Ron Hubbard selitti tarinan teoksessaan Operating Thetan taso III vuonna 1967. Hän varoitti, että tiedot on laskelmoitu tappamaan ne, jotka sen yrittävät ratkaista.

Että näin.

"En toisen suudelmasta saa, kuin kaksin verroin lisää ikävää."

Olen aina pitänyt tuosta raadollisesta ja lopullisen tuntuisesta lauseesta. Tänään sitten selvitin sen alkuperän. Tiesin siis, että lause on Agentsin käännöshitistä Yksin oon mä vain. Kreikkalainen Manos Hadjidakis on kappaleen tekijä, mutta selvitettäväksi vielä jää onko Kari Tuomisaari (syntynyt 1934) kääntänyt vai luonut itse nuo sanat.

Voiko mitään noin musertavaa olla olemassa?

Viisikymppinen pariskunta mitä ilmeisimmin jostain maakunnnan syvyydestä ilmestyy kassalle. Mies edellä, nainen jäljessä. Kumpikin laskee ostoksensa liukuhihnalle ilman välikapulaa. Kassaneiti kysyy mieheltä maksaako hän kaikki. Mies vastaa välittömästi: "Kyllä, otan maksun vaimolta sitten illalla luonnossa." Nainen punastuu ja läpsäisee miestä leikkisästi käsivarteen ja sopertaa jotain käytöstavoista. Kassaneiti naurahtaa: "Hyvähän ne asiat on sanoa niin kuin ne ovat."

Loppusumma on jotain kahdenkympin luokkaa. Mies tokaisee maksaessaan vielä kovaan ääneen: "Harvoin sitä näin halvalla lihaa saa!" Kassaneiti katsoo naista ja lisää: "Ja vielä suomalaista."




Mitäköhän esimies, tässä tapauksessa esinainen, olisi tähän sanonut. Onhan hän kieltänyt käyttämästä sanaa "terve" asiakkaan saapuessa liukuhihnan päähän, koska se on kuulemma niin rahvaanomainen ilmaus. Vain lapsille voi sanoa "terve". Luonnollisesti kassaneiti on lisännyt tätä tuttavallista tervehdystä entisestäänkin.

Esimies on kieltänyt myös kassalla rahan vaihtamisen ostoskärryä varten, jos asiakas on "epäilyttävä" tai ulkomaalainen. Samoin reput ja kassit tulee tarkistaa edellä mainittujen asiakasryhmien saapuessa kassalle. Nämä ohjeet tosin poistettiin seinältä, kun kassaneiti kanteli tavaratalon johtajalle. Mutta eihän lappujen poistaminen firman sisäisiä arvoja mihinkään muuta. Ulkomaalaisen tunnistamiseen moni odotti jo omaa ohjeistustaan.

Missä noita ihmisiä kasvaa?

Jostain divarin nurkasta löytyi pölyttynyt avioliitto-opas vuodelta 1942. Heinrich Hansellmanin puoliksi runoteos kuvailee rakkautta, joka ei saa täyttymystään. Eli kihlausta, joka venyy vuosiksi. Vedä henkeä, seuraavat lauseet ovat pitkiä.

”Kihlaus on naimattomana olon väliaste. Sen olemukseen kuuluu, että sen on aikanaan lakattava, jottei se pääse rappeutumaan epäsikiöksi, herpaantumaan veltoksi, hervottomaksi ja jännitteettömäksi kuin vanha pilalle mennyt kuminauha, ei käymään tehottomaksi kuin ainiaan samassa paikassa kieppuva tyhjiltään käyvä koneen ratas, ei nautittavaksi kelpaamattomaksi kuin madonsyömä hedelmä. Vedetkin, jotka jäävät seisomaan paikoilleen, joihin ei tule uutta vettä muualta ja joihin ei ole laskujokea, pilaantuvat nekin, niihin syntyy pinnalle vesihometta, vihreää limaa, ne ummehtuvat, mätänevät ja rupeavat löyhkäämään.”

Muutaman sivun Hansellman vetää henkeä. Puhuu ulkoisista tekijöistä, jotka traagisimmillaan päätyvät Romeon ja Julian tarinaan. Mutta edellinen tulkinta kaipaa vielä lisäystä. Tämä on kirjoitettu silmät leimuten.

”Kummallekin asianosaiselle aiheuttamasta surkeudesta voi olla hyötyä yhteiskunnalle kokonaisuutena katsoen. Tuollaiset kihlakumppanit eivät ainoastaan ole kykenemättömiä solmimaan suunnittelemaansa avioliittoa, vaan ovat myös estyneitä menemään naimisiin millään muillakaan tahoilla. Heistä ei jää jäljelle kuin tyhjiksi palaneet rauniot, jotka rapautuvat ja murenevat niiden rajusäiden ja tuulten tuiverruksessa, joiden nimenä on elämä. Tai sitten asianosaiset ovat kuin kaksi runkoa, joita rakentajat eivät ole saaneet valmiiksi, koska kummallakin ovat varat tai tarpeet loppuneet kesken.”

”Silloin tällöin noissa raunioissa saattaa kyllä lepattaa yksipuolista elämää. Niiden kätköstä, pimeyden ja hämärän suojasta ryömii esiin monenlaistakin saastaista syöpäläistä, madoista käärmeisiin asti, jotka rosvo- ja saalistusretkillään luikerrellessaan ja mataessaan vaarantavat ja vahingoittavat paljon tervettä elämää.”

Hassu yhteensattuma on tämä. Markus Kajo kävi kassallani eilen. Jutteli siinä joensuulaisen asianajaja Matosen kanssa jonkunkin tovin. "Kuuluu tuohon työnkuvaan" vastasi Kajo, kun Matonen kertoi nähneensä tätä tiedotusvälineissä.

Vuosien varrelta tuttu tilanne. Ihminen loittonee näköpiiristäni ja päässä pyörii kaikki ne asiat mitkä jäivät sanomatta. Alkoi naurattaa, kun tuijotin Kajon sinisen työpusakan keinahtelevaa selkämystä ja mietin miksi hän ei sanonutkaan mitään hupaisaa. Kajo varmasti vihaa kaltaisiani tyyppejä, jotka edellyttävät hänen olevan alati hauska. No sainpa ainakin Markus Kajon nimikirjoituksen - maksoi nimittäin pankkikortilla.

Muutama vuosi sitten Suomeen perustettiin uusi ilmaisjakelulehti. Se on jo kuollut, mutta esikoisnumero ei kuole koskaan. Lehden pääkirjoituksessa päätoimittaja X suitsuttaa minkälaisessa huimassa myllerryksessä pääkaupunkiseutu on alkanut olla:

"Helsinkiin ilmestyy mielenkiintoisia lehtiä ja joka toinen kiinnostava kasvo on omaa juttuaan tekevä designer."

X toteaa myös, ettei lehti kumarra kuvia, vaan on tekemässä Helsinkiä siksi mikä se on. Lehden linja on myös "asioista selvää ottava". Mainiona esimerkkinä tästä ensimmäinen pitempi artikkeli, jossa lanseerataan uusi sana, jatkojen vastakohta, etkot.

"Kun etkoilla pääsee hyvin pukeutuvien ystävien kanssa hyvään vauhtiin ja oma loistava levyvalikoima saa tanssijalan toimimaan, klubien nihkeä tunnelma, huono musiikki ja rumat nobodyt eivät myöhemminkään kykene lannistamaan fiilistä."

X jatkaa hyväksi havaitsemaansa linjaa:

"Muista kuitenkin, ettei etkoilla vielä pokata, vaan skannataan mahdollisuudet!"

Sitten hyppäämmekin juttuun, jossa perehdytään erilaisiin tapoihin kantaa vauvaa. Lehden kuvissa nainen roikottelee pientä lasta erilaisissa asennoissa studiovalojen paahteessa.

"Kaikki eivät osaa kantaa vauvaa sen vaatimalla arvokkuudella. Väärissä käsissä beibi näyttää vulgääriltä, vähän kuin sikari pyörälähetin suupielessä. Oikealla ihmisellä vauva on pistämätön keino korostaa persoonallisuutta ja viestiä olevansa moderni, tiedostava, ajan hermolla elävä suurkaupunkilainen, jolla on dynaaminen tulevaisuus, paksu palkkapussi, kaunis koti ja puolisona media-alan toimitusjohtaja, tai vähintään julkkisurheilija."

Lisäksi muusikko Jori Hulkkoselta kysytään avartavia kysymyksiä, lupasihan päätoimittaja lehden alussa, kuinka lehti haluaa ottaa asioista ja ilmiöistä selvää.

– Mitenkäs sun kesä on sujunut?
– Miltä sun syksy näyttää?

Lapin Kansan tutustumistarjouksella lehden saa kuukaudeksi yhdellätoista eurolla. Julkaisun ehdoton helmi on herttainen tekstiviestipalsta, joka kertoo hauskalla tavalla tuosta pohjoisesta kansasta. Tässä syksyn parhaimmistoa.

Mersu jäi ostamatta, myyjä ei ollut palveluhaluinen. Oliko syy vaatteissani? Pitääkö merkkiliikkeisiin tulla iltapuku päällä?

Nimim. Arkivaatteet

Kairatien nosturiin kavunneilla taisi olla hajusta päätellen vetelät housuissa, kun poliist hakivat heidät alas.

Nimim. Paikalla ollut

Tervetuloa syksy,
Tervetuloa kumisaappaat ja sateenvarjot,
Puolukka mättäät ja poimijat,
Hämärät illat ja kynttilänvalot.
Tervetuloa tähtinen taivas, kuutamoyöt ja revontulet. Tervetuloa ruskan värittämät kauniit maisemat. Tervetuloa turistit Lapin maisemaa ihailemaan.

Elina Kämäräinen

Känkkyrämänty oksineen. Muistuttaa poliitikkoa puheineen. Ei latvaa sillä ollenkaan, oksat vain tuulten mukaan pyrkivät taipumaan.

Nimim. Tahvo

Olisi kaiketi selvinnyt jotenkin ilman sinua. Taivaan kiitos minun ei tarvinnut. Kiitos!

Nimim. Elli

Tukka silmillä ja huppu päässä kaupungilla pyöräilevä on vaaraksi liikenteelle.

Nimim. Autoilija

Hyvin meillä menee porvarihallituksen aikana. Talo on pankin, auto on akan ja tauti Alzheimerin. Ei siis mitään omaa.

Nimim. Pekka

PE-LA VÄL. YÖNÄ varastettu punainen pyörä Jäämerentien pihasta. Soita poliisille.

Nimim. Missä pyörä?

Mien saakko 1400 euroa palkkaa ja olen tyytyväinen.

Nimim. Jotta sieki kulkisit turvallisesti

SE ON TAAS se aika, jolloin reissaavat rakentajat ja naisporukat sikailevat Lapin yössä. Pitäkää puolisoistanne huoli.

Nimim. Sivusta seuraava

Mikää ei ole enää niin kuin ennen. Kun perinteiset rattijuopotkin ovat alkaneet käyttää huumeita. Kannabis!

Nimim. Huolestunut

...TANA TUON mie saan kouraan 1200. Ei riitä menot on isommat. Ei kukaan auta, vanhemmilla liian isot tulot! En älynnyt erota.

Nimim. Jussi

Turun perhelääkäreiden lehtimainoksessa haettiin koekaniineja kliiniseen masennuslääketutkimukseen. Kriteerit olivat:








- Mielialan lasku, mielihyvän ja kiinnostuksen menettäminen
- Väsymys, unettomuus.
- Arvottomuuden ja syyllisyyden tunne
- Keskittymiskyvyn ja muistin huononeminen
- Ruokahalun muutokset
- Toivottomuus, päätöksenteonvaikeus
- Kuolemanajatukset


Turun perhelääkärit, lähettäkää päiväkirjani takaisin!

Mikää ei ole enää niin kuin ennen. Kun perinteiset rattijuopotkin ovat alkaneet käyttää huumeita. Kannabis!

(Lapin Kansan tekstaripalstalta)

Kuulin kerran papista, joka tuli seurakuntansa eteen sunnuntaina ja sanoi,
- Herra ei ole antanut minulle tänään aihetta saarnaan.

Tuon miehekkäämpää tekoa en tiedä.

Olen sattunut istumaan silloin tällöin Turun tuomiokirkon penkissä tämän vuosikymmenen puolella. Niinä hyvin satunnaisina hetkinä olen odottanut karismaattista puhujaa, sielunpaimenta, johdatusta, näkökulmaa, vertauksia, leimuavia silmiä ja oivallusta. Turhaan. Kun kukkarot ovat alkaneet kilistä kirkon sijoituksia varten, olen poistunut sivuovesta. En ole uskonut mihinkään.

Laiha on ollut herran eväspussi. Seurakunta on saanut kuulla fraaseja, yleistyksiä, hataria asiayhteyksiä, suoranaisia latteuksia ja kuulijan rankkaa aliarvioimista. Ymmärrän sesonkiaiheet, mutta jossain menee raja. Aivan kuin kirkon jylhä olemus olisi ainoa autuaaksi tekevä asia. Toivon, että olen väärässä. Toivon, että olen sattunut paikalle näiden vuosien aikana huonoina hetkinä. Kyse ei ole yhdestä tapauksesta, vaan tunnelmasta, jota olen kirkossa kokenut.

En tiedä juurikaan seurakuntien hierarkiasta, enkä tiedä minkälaisten kriteerien mukaan heidät virkaansa valitaan. En edes oleta, että aloittelijan tulisi olla mestari, mutta puhuja papin täytyy olla. Puhuja herran armosta.

Turussa vaikutti aikanaan pastori, joka ajeli baskeri päässä vanhalla rättisitikalla ja kertoi usein bravuuritarinansa. Siinä kaksi sammakkoa oli pudonnut puolillaan olevaan kirnuun. Toinen luovutti. Jäljelle jäänyt sätki koivillaan niin kauan, että kermasta tuli voita ja loikkasi vapauteen.

Mikäli olisikaan raadollisempi aihe? Kahvipöytäkeskustelu riistäytyi käsistä viime viikolla ja koko aiheesta piti piirtää hyvin koukeroinen ajatuskartta, jota tässä nyt yritän tiivistää jotenkin järjellisesti. Kyse on siis vanhempien ja täysi-ikäisten lasten välisestä rahaliikenteestä ja siihen liittyvistä vaikeuksista. Silloin, kun joku osapuoli kokee sen ongelmaksi.

Seuraavista väittämistä jokainen vei jonkinlaiseen ongelmatilanteeseen.

1. Vanhemmat, jotka haluavat turvata lapsensa korkean elintason syytämällä tälle rahaa, koska sitä on aina ollut. Lapsi potee huonoa omatuntoa, koska ei osaa selittää itselleen tilannetta, jota ei ole omilla teoillaan ansainnut.

2. Vanhemmat, jotka ovat itse saaneet omilta vanhemmilta rahaa, mutta eivät pysty tarjoamaan samaa omalle lapselleen. Ja kokevat tästä vuosikymmeniä huonoa omatuntoa.

3. Vanhemmat, jotka haluavat antaa rahaa, koska sitä ei itsellä aikanaan ollut. Lapsi taas ei haluakaan ottaa rahaa vastaan.

4. Vanhemmat, jotka ovat varkain joutuneet tilanteeseen, jossa maksetaan täysi-ikäisen lapsen laskut ja eläminen.

5. Lapsi, jolle vauraat vanhemmat eivät anna rahaa, vaikka tämä sitä jossain järkevässä määrin voisi ottaakin vastaan.

Koko keskustelu sai alkunsa erään isän ja äidin suuresta rahapelivoitosta, jota ei juhlittu etelänmatkalla, vaan pullakahveilla. Ylipäänsä tämä oli vasta pintaraapaisu, emmekä vielä edes päässeet jakamaan perintöä. Ylipäänsä kaikkein parhaaseen tulokseen päästään kahvipöytäparlamentin mukaan, kun vanhemmat ovat keskituloisia, lapset ovat keskituloisia, eivätkä kummatkaan halua toistensa rahoja.

Tätä kirjoittaessa istun vanhalla puujakkaralla ja katselen ikkunasta ruskeaa betoniseinää. Näinä hetkinä tietenkin olisi mieluiten jossain palmun katveessa pinacoladaa mahassa. Mutta koska se ei käy, nautin ystävieni matkakertomuksista. Toinen kirjoittaa korttiin fahrenheit-lukemat ja toinen suolaa epäonnistunutta reissua parhaansa mukaan. Kukaan, paitsi yksi, ei koskaan ole sanonut, että koko matka olisi saanut jäädä tekemättä.

Ystävä numero yksi oli Dominikaanisessa tasavallassa keskivertoa paremmassa hotellissa.

“Olutta tuli nautittua ja aurinko paistoi.”

Ystävä numero kaksi listasi Tansanian viisi parasta asiaa. Tässä kaksi niistä.

“Viisivuotias kehitysvammainen Steven oli hylätty linja-autoasemalle ja pelastettu Morogon kehitysvammaisten hoitolaan. Pikkujantteri on sokea ja kuulee huonosti. Kadulla selviytyäkseen hän oli tottunut syömään kaiken mitä kasiinsä sai. Stevenille maistuu roskat, kivet, oksat. Ne huuhdotaan alas esimerkiksi tiskivedellä. Hoitolassa esiin on noussut Stevenin raju temperamentti - jos ruokaa ei saa alkaa hirveä meteli. Parasta oli pestä Steven vannassa, kaveri rakastaa kylpemistä ja nauroi sydämensä kyllyydestä koko toimituksena ajan."

“Ostin Darin torilta megafonin, Kilimanjaron valloittajan aurinkosuojapleksilipan, Rambo-tarroja, huivin, puukauhoja ja italialaisen safaripuku. Eli täältä saa mitä vaan. Ja paikallisen viisauden mukaan kaikilla valkoisilla on AIDS ja se tarttuu kondomin välityksellä.”

Ystävä numero kolme oli päivän Cannesissa.

Palasin maanantai-iltana kello 00:16 maailman ihmeitä nähneenä. Matkailu kannattaa, vaikka lyhyenkin pyrähdyksen verran. Näin monta tuoretta maisemaa, vaikka kovin julkisivukeskeisesti.
Kohtasin Cannesin öisellä kadulla miehen, jonka kanssa olen vaihtanut monta sähköpostia. Hänen ensimmäiset sanat elävälle minulle olivat "Olin tunnin transubaarissa, mutta ei siellä ollut yhtään transuja".

Veroilmoitus täyttämättä, viimeiset kesälomamuistot kymmenen vuoden takaa. Kuplan sivuikkunasta on alkanut sataa sisään. Kebab ranskalaisilla, kahvi lopussa ja jouluvalot ikkunassa. Tuijotan ihmisiä lounaalla haarukan läpi ja kuvittelen, että he ovat vankilassa. Mihin sua pitäis potkaista, että saisit edes jotain valmiiksi? Onhan olemassa koiria, jotka jaksavat leikkiä vielä vanhanakin.

Naapuribaarin pöydästä näkee kuinka Juice Leskinen seurueineen ajaa tummalla Mercedeksellä Humalistonkadun Klubin eteen. Jonoa ovelle on alkuillasta kymmeniä metrejä ja sen keski-ikä huitelee lähempänä neljääkymmentä. Juice astuu ulos takapenkiltä ja nojaa kävelykeppiin. Matti-Esko Hytönen on muutamaa viikkoa aiemmin kirjoittanut Ilta- Sanomissa ilkeästi. Levyraadissa on julkistettu Alatalon kanssa yhteistyössä tehty nokkela ja ironinen ehtoopuolen ralli.

Viereisestä pöydästä ryntää pihalle kaksi nousuhumalaista nuorukaista. Juice ei anna nimikirjoituksia, tasapaino riippuu oikeasta kädestä. Pojat heittävät lainatun kynän porttikongiin ja palaavat pöytään.
– Se sanos, ettei vois vähempää kiinnostaa.

Keikalle mennessä pitää tarkistaa Mercedeksen takapenkin pullosaldo. Vain puoliksi juotu viinipullo ja satunnainen kalja. Konserttiin tulee parisensataa ihmistä, vaikka baari vetäisi toisen mokoman. Vatsakas Juice kapuaa lavalle kitaristin, herra Kankaanpään kanssa ja yleisö pidättelee henkeään. Kaksi akustista kitaraa, kaksi miestä. Soittaako se hitteja? Jaksaako se soittaa?

– On ollut viime aikoina kiireitä, niin että välillä on alkanut oikein harmittaa. Mutta keikka Turussa ei kyllä vituta yhtään, Juice sanoo.

Ensimmäinen biisi on Luonas kai olla saan. Tulee väkisin mieleen rippileirinuotio ja pappi, joka sittemmin soitteli kännissä Maijan äidille ahdistustaan. Juicen kitaransoitto kuulostaa ala-arvoiselta ja ääni tukkoiselta. Silti siinä hetkessä mikään ei voi kuulostaa paremmalta. Jos tempun tekisi kuka tahansa muu trubaduuri tai nuorisopappi, sitä ei kestäisi hetkeäkään. Kun on ollut tarpeeksi suuri, saa olla luvan kanssa pieni. Sitten ne tulevat. Viidestoista yö ja Syksyn sävel.

Kappaleita vihaa jo valmiiksi, mutta kun Juice pistää tupakaksi ja säestää itse juurikaan laulamatta turkulaista sekakuoroa, on tunnelma oudon harras. Siihen riittää vain yksi keski-ikäinen alapäävitseilleen naurava kalju tamperelaismies.

Niin vain sivuttiin jotain suomirockin ydintä Humalistonkadulla keskellä arkista iltaa. Ja muuten, jos on naisongelmia, kokeilkaa seuraavaa runoa.

Ei mulle enää maistu viini sun
ja aina kun nään sinut, kiusaannun.
Et koskaan voi sä olla nainen mun.
Mene kotiin.

Satuin istumaan eräässä turkulaisessa ruokaravintolassa ei kovinkaan huuruisena iltana. Viereiseen pöytään istuutui nuoripari ja kaikesta päätellen kyse oli ihan ensimmäisistä treffeistä. Poika loisti kuin majakka ja tyttö nauroi tämän huonoimmillekin jutuille. Oli sähköä, hiljaisia hetkiä ja äärettömät odotukset.

Silloin joku pöytäseurueestamme totesi, miksei ruokalistojen taakse painettaisi aiheita ensitreffien varalle. Miehille oma lista ja naisille omansa. Hyviä keskusteluavauksia, lauseenpätkiä, kysymyksiä, vinkkejä, joita sitten yksissä tuumin voidaan käydä läpi.

Provisiot voi ohjata myöhemmin ilmoitettavalle pankkitilille.

Kuka käskee mennä ihailemaan kansallismaisemia Kolille viimeisenä loma-asuntomessupäivänä. Suomalaisia miehiä kauneimmillaan – pyöräilytrikoissa, salihousuissa ja Dressman-shortseissa kaahottamassa joka paikkaan. Näiden perässä lauma eri syistä suivaantuneita naisihmisiä moittimassa sydämensä valittua. Ensimmäinen lause, jonka kuulin Kolilla oli lähes haltioitunut: Täältä saahaan boonusta.

Kolin laella shortsimiehet vaimoineen olivat rivissä kansallismaisemassa, ensimmäistä kertaa aivan vaiti. Pielinen levittäytyi mahtuvuudessaan kymmenien kilometrien päähän, maapallo näytti kaartuvan reunoistaan, kuuset olivat jylhiä, kenties joku vuorenpeikko odottamassa sesongin loppumista. Kuin hidastetussa filmissä miesten kädet suuntautuivat eteenpäin, vyölaukuista kaivettujen hopeisten digikameroiden ruudun täyttivät kaukaisten puiden latvat. Pieni tuulen henkäys eksyi vuoren laelle ja shortsimiehet painoivat yhteen aikaan digikameroidensa laukaisimia. Klirk, piip, naks, klirk, piip. Ja sama vielä muutamaan kertaan. Sitten käännös rivissä takaisin, koska seuraava komppania oli jo tulossa suorittamaan riitin.

Ainoa poikkeus kaavassa oli kaksi teinipoikaa, jotka polttivat ketjussa tupakkaa. Toinen oli keskellä heinäkuun helteitä oljen värinen, eikä toistakaan voinut kovin vereväksi moittia. Pojat luuhasivat joka paikassa, vaitonaisina, tupakka-askit tungettuna farkkujen etutaskuihin niin, että sen etiketin erotti oivaltavasti. Eläminen näytti olevan kurjaa ja tympeää. Setämäiset ajatukset olivat ottaa vallan, mutta tyydyin vain virnuilemaan, mikä tietenkin osoittaa henkisen iän jääneen samalle tasolle kaksikon kanssa.

Tällä retkellä kauneuskäsitys heitti monta kärrynpyörää. Ehkä ensi kesänä tulee valita Ukko-Kolin Mäkränahon patikointireitti ja sen lintutorni – tai vain henkistyä vuoden verran ihmisenä.

dynaaminen ilmapiiri = kaoottinen.
nuorekas ilmapiiri = projektipäälliköllä on poninhäntä.
kiinteä tiimityö = lauma epätoivoisia teekkarinörttejä.
mielenkiintoinen tehtävä = niin vittumainen, ettei kukaan talon sisällä suostu tekemään sitä.
haastava tehtävä = mahdoton.
meillä on jatkuva tarve = kukaan ei pysy meillä töissä.
panostamme tutkimukseen ja tuotekehitykseen = mitään valmista ei ole vieläkään saatu aikaiseksi.
vastuullinen tehtävä = kun jokin menee pieleen, kaikki syyttävät sinua.
kansainvälistyvä = pomot reissaavat ympäri maailmaa firman rahoilla.
itsenäinen työ = ketään ei kiinnosta mitä puuhastelet.

Muutama viikko sitten eräs iltapäiväkänniin päässyt entinen automyyjä kokeili naisonneaan. Maailmanmiehen ottein tietenkin, matkalla Tallinnasta Helsinkiin M/S Norlandialla.

Ensimmäinen uhri oli tanssiravintolan nurkassa istuskellut nainen. Tälle miehemme – kutsuttakoon häntä Jormaksi – alkoi liverrellä kuinka harvoin näin tasokasta naista löytyy näiltä laivoilta. Kun nainen kertoi tulleensa Tartosta ja olevansa hyvin väsynyt, Jorma alkoi jeesustella kuinka hänen lapsilleen pitäisi saada parempi lapsuus kuin hänellä itsellään oli. Konsensusta ei syntynyt. Viimein Jorma veti ässän ja alkoi kertoa entisestä firmastaan, jonka kaikki verot ja eläkemaksut olivat kuulemma pennilleen maksettu. Jorma hoiti yritystä, joka hoiteli Vehoon liittyen käytettyjen autojen kauppaa. Siihen aikaan liikkui isot rahat. "Sairaseläke" oli kuitenkin ollut pakko hakea "selkävaivojen" takia.

Koska tulosta ei syntynyt, Jorma nappasi lennosta toisen naisen ja vei hänet tanssilattialle. Muutaman suht laimean bossanovakappaleen jälkeen pariskunta palasi pöytään, jossa istui kädet puuskassa Jorman vaimo. Pekka Puupään Justiinasta hänet erotti enää kaulin. Kaikkien hämmästykseksi vaimo ei kuitenkaan tehnyt elettäkään.

Luolamiehen itseironialla varustetun Jorman jorina ei ottanut loppuakseen, vaikka herrasmies vastakkaisesta pöydästä pyysi tätä ystävällisesti pitämään turpansa kiinni. Jorma uhosi, että yleensä hän on laivalla kavereidensa kanssa ja tällöin herrasmies saisi katsella peilistä uudelleen muotoiltua naamaansa. Nyt saatiin tyytyä vaan suunsoittoon.
– Kun on tuo vaimokin mukana.

Muuan Markku Pölönen ohjasi Heikki Turusen kirjan elokuvaksi. Sen yhdessä kohtauksessa Tiikkajan Elias haastelee Ruotsista kesälomalle poikenneen Pekan kanssa jossain 1970-luvun Juuassa.

"Mie luulin, että sie Pekka tulet sieltä maalimalta onnesta velttona, mutta sinähän tuut tukka silimillä ja nyrkit murassa. Yritä sie olla meistä kahesta viisaampi, älä harroo kehitysta vastaan. Älä pie mualaista immeisenä. Mitä lottuuttamista se tämmönen on? Elä tunne mittää, elä ajattele mittään, älä oo kavulla kettään näkevinäs. Kato että tukka on aina hyvin ja kello näkyvillä. Muista pestä auto, naura helekutin vähän ja tonkase tottuutta joka assiissa."

Sanojen painoksi Elias paijaa vielä humalaisen aikamiehen päätä: "Tillin tallin tasapaa, elä kasva ennee."

Olen jo muutamia vuosia seurannut satunnaisesti erikokoisia ja -näköisiä runoilijoita. Ennen kuin olin tavannut ainokaistakaan, rynnin teini-ikäisenä kirjastossa keski-ikäisten naisten puristuksessa runohyllylle ja luin varmaan jokaisen Tommy Tabermannin kirjan. Rakkaan silmäripsiin hirttäytyminen ja siemennesteen vertaaminen kupilliseen kermaa oli minusta hienoa. Sitten tuli Bukowski, jonka oksentelu ja huorissa käyminen oli eksoottista ja lumoavampaa.

Joskus kouluvuosina kävimme tutustumassa humanistiseen tiedekuntaan. Muistan erään tytön, joka valisti, mitä yliopistossa tehdään. Hän kertoi, kuinka Aleksis Kiven runo voi aluksi vaikuttaa todella kuivalta ja tylsältä, mutta kun alkaa hallita runousoppia, alkavat Kivenkin tekstit avautua. Ajatus ei kiehtonut ollenkaan. Jotenkin vain halusi olla tekstien kanssa kahden ja suodattaa ne senhetkisten ajatusten läpi.

Lopulta kävi kuitenkin huonosti. Kiinnostus runouteen siinä muodossa, jossa se ympärillä näyttäytyi, lopahti. Ehdin imeä suunnilleen Saarikosken, Leinon, Södergranin ja Kailaan tuotannot. Samaan aikaan lueskelin laidasta laitaan suomalaisia nykyrunoilijoita. Niitä selatessa herra Tabermannin eteeriset maalailut alkoivat oikeastaan tuntua hauskoilta. Äiteliä, siirappisia täsmäohjuksia lasilintuvitriiniin.

Sitten se vain loppui kokonaan. Ei huvittanut enää lukea runon runoa. Tuli & Savu -runouslehti tippui vielä satunnaisesti postiluukusta laskua maksamatta muutaman vuoden ajan.

Ennen kuin olin siis tavannut ainoatakaan runoilijaa, oli sivistystasoni edellisen kaltainen. Huomasin nopeasti, että runoilijoita on kahdenlaisia: turkulaisia ja helsinkiläisiä. Muita ei ole. Enemmän kuin kauniita säkeitä tai muuta avartavaa, nämä henkilöt parjaavat toisiaan, Parnassoa tai kustantajaa, jonka nimi on joku Anhava. Ylipäänsä se, joka keskusteluohjelmissa tai paneeleissa on nokkelampi, voittaa.

Runosta ollaan huolissaan. Kaikki mikä sen ympärille liittyy, on kovin totista. Runo on henkilökohtainen ja jokainen runoilija tietää itseään huonomman runoilijan. Nuolet lentelevät joka suuntaan, eivätkä ne ole sellaisia, jotka saavat ihmiset rakastumaan toisiinsa. Runo liittyy yleensä teini-ikäiseen tyttöön, kolmekymppiseen mieheen tai keski-ikäiseen naiseen. Sitten ovat vielä vanhat tekijät, useimmat heistäkin miehiä, jotka murahtelevat dokumenteissa ja kulttuuriuutisissa muutaman sekunnin verran palatakseen koloihinsa.

Koponen perui opintotuen ainakin syksyltä, koska eivät ole ne kouluhommat oikein edenneet niin kuin yhteiskunta edellyttäisi.
Muutoslomakkeessa kysyttiin syytä perumiseen.

Ruksi kohtaan "muu syy" ja Koponen tarkensi: loton päävoitto.

Tänään oli tullut vahvistus opintotukilautakunnalta. Kirje oli tutun virkamiesmäinen, paitsi kohdassa "perustelu" luki: "Opintotuki on pyynnöstänne peruttu ilmoittamaltanne ajalta 1.10.-31.12.07. Onnitteluni!"

Opintotukisihteeri Pirkko Nenonen on selvästi huumorinaisia.

Kuuntelen työhuoneen rauhassa kuinka naapurinmies oksentaa - jo toista tuntia. Baariin ei ole kuin korttelin matka. Sen jaksaa hoippua aamupäivästä. Välissä on vain yhdet valot. Miehellä on kuulemma täyspitkä Märklinin junarata olohuoneen lattialle. Huoltomies oli kertonut, kun oli tarkastettu Bergrenin vesivahinkoa.

Alkuviikosta näin eräässä Valintatalossa Jope Ruonansuun näköisen hahmon. Mies osti aamutuimaan kaksi mäyräkoiraa. Naama oli kuin aaveella, pitkät hiukset sojottivat pipon alta. Koko kaljasatsi jenkkikassiin ja katkokävelyä kotiin päin. Teki mieli seurata minkälaiseen arkeen mies oli matkalla, kenties hauskaan ryyppykööriin. Miksi sitä ajattelee aina kaiken pahimman kautta?

1970-luvun onnelliset lapset. Niinpä niin. En ole koskaan perustanut lapsuusmuistoista, enkä varsinkaan niiden lukemisesta. Pitää mennä suoraan asiaan. Jos olet samoilla linjoilla, käännä sivua. Minulla on nimittäin oma aikakone ja sen nimi on Härkämäki. Siinä pikateiden puristuksessa. Palikoista rakennettu lähiöpahanen. Käyn joka vuosi viettämässä oman Härkämäki-päivän. Kävelen Vaulokujaa pitkin, Ieskatua ja lähiön metsässä. Käyn porttikäytävissä, etsin tuttuja sukunimiä. Odotan koko ajan, että talonmies Henriksson ajaisi sinisellä pyörällään ohi ja huikkaisi jotain.

Katselen viidennen kerroksen ikkunaa, jossa Marko asui äitinsä kanssa. Tuomaksen ketjuihin heitin hiekkaa ja potkaisin sen pyörän kumoon. Monni oli räkänokkainen pomo ja joi vettä aina keskiolutpullosta. Paras kaveri oli se, jolla oli isoin karkkipussi. Vaikka joskus Tuomakselle menin jeesustelemaan, ettei sen niin pitäisi mennä (Hänellä oli tuolloin huomattavan iso karkkipussi).

Me ekaluokkalaiset keräännyimme toisinaan liusupaanan alle lukemaan pornolehtiä. Nuotiokin tehtiin kuivaan kangasmetsään lehdistä ja vanhoista piirustuksista. Se sytytettiin lottokupongilla, joka taas sytytettiin suurennuslasin polttopisteessä. Eikä koskaan jääty kiinni. Siihen aikaan luulin myös, että rock oli ennen ollut yhtä kuin Veikko Lavi. Sittemmin joku kaiversi puistonpenkin selkämykseen uuden ajan nimen: Guns&Roses.

Oli siis kaksi Härkämäkeä tai on siis vieläkin. Ykkis ja kakkis. Ykkiksessä oli undulaattiparturi, afrotukkainen kirjastosetä, Härkämarket ja Plussa-kioski. Jos asui kakkiksessa, ei voinut mennä ykkikseen. Muuten sai turpaan. Mutta pakko oli mennä, koska kioski oli ykkiksessä. Järjestimme jopa sotia metsässä kahden Härkämäen välillä. Valehtelin maalla, että olemme haudanneet ykkisläisiä ja että niiden vanhemmat ovat itkeneet vuoden.

Enkä koskaan unohda, kun Marie tulkitsi jätelavalla Carola Häggkvistiä jalkalamppuun nojaten. Lamppu oli mennyt rikki, kun Marie oli laulanut siihen kotona niin paljon Carola Häggkvistiä.